Mitä on kriittinen lukijapalaute ja mitä on yritys tukkia suut? Mitä on uutisen asettaminen toimituksessa oikeisiin mittasuhteisiinsa ja mitä on itsesensuuri?
Aina menee väärin: Jokaisesta mediakohun kohteesta uutisointi on ylimitoitettua, vääristelevää tai tarkoitushakuista ajojahtia. Raivostuneelle kansalaiselle taas mikään ei ole riittävästi: Nynny toimitus päästää kohteen liian helpolla, suojelee, salaa tai hyssyttelee.
Nämä näkyvät myös pääministeri Juha Sipilää ja Yleä koskevassa mediajupakassa. Sipilä puolustautui uhriutumalla ja kieltämällä painostamisen. Siinä mielessä pääministerikin on samanlainen kuin kuka tahansa, joka soittelee toimitukseen hiostavia puheluita ja saattaa aloittaa: "En uhkaile, mutta..." Kuulijasta se voi silti tuntua siltä.
Parempi olisi lähestyä päätoimittajaa kuin tykittää työtään tekevää toimittajaa, että hän uskaltaa jatkossakin tehdä yhtä rohkeita kysymyksiä.
Eikä Sipilä eronnut siinäkään, miten hän julkistetuissa viesteissä pyrki tekemään Ylestä osapuolta. Kyllä me myös Ilkassa saamme kuulla, kuinka meistä yritetään tehdä osallista eri tapahtumiin: "Ellei Ilkka olisi tätä kaivanut..." Niin, varmaan olisivat muutamat taulukaupat tai eläkkeeksi naamioidut potkut saaneet tapahtua ilman, että kukaan tietää.
Pääministerin kärttyinen mediasuhde antaa myös itsekritiikille aihetta. Ei, toimitus ei jätä päättäjiä rauhaan. Kyllä, median tehtävä on tuoda julkisuuteen arvioitavaksi mahdolliset esteellisyydet. Ei, meillä ei ole aiheita, joista ei voisi uutisoida, mutta kyllä, me katsomme myös, mikä on kohtuullista.
Kun viikon keskustelua seurasi, syntyi vaikutelma, että Yle on maailman ainoa työpaikka, jossa ei minkäänlainen työnjohto ole sallittua. Tähtitoimittajat vaativat täysin vapaita käsiä tai muuten pidetään Pohjois-Koreana.
Kyllä mediassakin pomojen työtä on katsoa, ettei mopo karkaa käsistä. En edes yritä väittää, ettei joskus karkaisi.
Lisäksi minua sapetti kaikkien kynnellekykenevien hurskastelu, kun väitettiin Ylen menneen polvilleen.
Tietysti media päättää itse, mitä julkaisee ja harkitsee aina kokonaistilanteen perusteella, mitä kannattaa tehdä.
Tekopyhille ei ehkä ole ikinä käynyt niin, että he olisivat päätöksissään ylireagoineet, ajatelleet pienimmän pahan tietä tai ihan vaan rehellisesti sanottuna mokanneet?
Se on täysin eri asia, kuin vakaa päätös, että Yle tai jokin muu media päättäisi ryhtyä suojelemaan pääministeriä ikävältä julkisuudelta. Näin ei ole käynyt, mutta julkiset kivittäjäiset saavat nyt kaiken näyttämään siltä kuin olisi.
Fakta on sekin, että vaikka toimituksia syytetään sensuroinnista, ylivoimaisesti eniten sensurointivaatimuksia tulee tavallisilta lukijoilta itseltään. Ei meille kerrota, mistä pitää kirjoittaa, vaan mistä ei pitäisi.
Myös muut vaikuttamispyrkimykset ovat jokapäiväisiä. Lankoja pitkin tullaan. Jotkut haluaisivat oman "luottotoimittajan", joka kirjoittaisi, mitä käskee. Niin ei tapahdu, eikä uutisointia jostain asiasta lopeteta siksi, että joku sitä kovaa vaatii. Luottamusta ansaitaan joka päivä lukijoihin päin, ei valtaapitäviin.
Joskus on raskaampia aikoja, mutta haukkujen ja tyytymättömyyden kanssa pitää jokaisen toimittajan oppia elämään, koska se kuuluu tähän työhön.
Suuttuneistakin ylivoimainen enemmistö yleensä ymmärtää tilanteen. On promille, joille ei mikään kelpaa. Vähintä, mitä he vaativat, on julkinen anteeksipyyntö lehden etusivulla.
SATU TAKALA