Mikä on tietokirjallisuudessa vallitseva käytäntö lähteiden merkitsemiseen? Asiasta on kirvonnut kiivastakin keskustelua sen jälkeen kun tekijänoikeusneuvosto totesi Maria Petterssonin lainanneen kohtia tieteellisistä artikkeleista hyvän tavan vastaisesti. Kritiikki kohdistuu Petterssonin teokseen Suomen historian jännät naiset.
Yksi asiaa viestipalvelu X:ssä kommentoineista on tietokirjailija ja toimittaja Tuomas Rimpiläinen. Hän kertoo STT:lle kokevansa, että Pettersson ja Suomen Kustannusyhdistyksen johtaja Sakari Laiho ovat vähätelleet kirjaan kohdistunutta arvostelua. Laiho sanoi marraskuun alussa Helsingin Sanomien haastattelussa, että Petterssonin kirjassa olisi ollut vain "muutamia peräkkäisiä sanoja" samalla tavalla kuin toisessa teoksessa.
Neuvoston mukaan lainaukset olisi pitänyt tehdä alalla vallitsevan hyvän tavan mukaisesti siten, että ne erottuvat kirjan muusta tekstistä. Pettersson sanoi sittemmin STT:n haastattelussa neuvoston nyt todenneen, että "alalla vallitseva normaali tapa ei ole ok" ja sekä hänen että muiden tietokirjailijoiden ja journalistien on varmaan muutettava työtapojaan.
Rimpiläinen katsoo Petterssonin väitteen "vallitsevasta tavasta" kyseenalaistavan koko alan etiikan ja antavan epäsuorasti ymmärtää, että kaikki muutkin toimivat samoin. Hänen mielestään kyse ei ole siitä, että kaikkien tietokirjailijoiden olisi nyt jollakin tavalla pakko muuttaa omaa toimintatapaansa.
– Olen itse tietokirjailija, enkä näe, miksi ihmeessä pitäisi olla sallittua lainata sanatarkasti virkekaupalla toisten työtä niin, ettei mainitse lähdettä tekstin yhteydessä millään tavalla. Tietoa voi ottaa, mutta jos otetaan johtopäätöksiä ja sanatarkkaa tekstiä, ne pitää lähteyttää.
Virheitä sattuu, mutta...
Myös esimerkiksi kirjan kustantaneen Atenan Ville Rauvola on sanonut STT:lle, että hän näkee neuvoston kannan olevan ristiriidassa koko populaarin tietokirjallisuuden tradition kanssa. Aikakausmedian johtaja Mikko Hoikka on puolestaan huomauttanut, että tarkastelemiltaan osin neuvosto on pitänyt kirjaa tekijänoikeudellisesti plagiaattina, vaikkei se sanaa ratkaisussa suoraan käyttänytkään.
Se, että lähdeviitteitä ei populaarissa tietokirjallisuudessa tehdä tekstiin vaan esimerkiksi teoksen loppuun, on Rimpiläisenkin mukaan tavanomaista. Petterssonin kirjassa ongelmana hän pitää sitä, että lähde ei käy ilmi silloinkaan, kun kyseessä on suora lainaus tai muiden tekemät johtopäätökset.
Rimpiläinen kertoo itse tehneensä pääasiassa arkistomateriaaleihin perustuvia tietokirjoja niin, että lähdeluettelo on lopussa ja ainoastaan suorat lainaukset ja muut toisen työhön perustuvat kohdat on lähteytetty tekstissä.
– Uusimmassa kirjassani merkitsin kaikki lähteet lähdeviittein, eikä sekään mielestäni haittaa lukukokemusta mitenkään, hän sanoo.
Rimpiläinen painottaa, että virheitä sattuu. Kirjan puolustukseksi esitetyt argumentit ovat kuitenkin hänen mielestään haitaksi koko alalle erityisesti siksi, että Pettersson on journalistisesti merkittävässä tehtävässä Journalistiliiton jäsenlehden Journalistin päätoimittajana. Rimpiläinen kuuluu toimittajana ammattiliittoon ja on tietokirjailijana Suomen tietokirjailijoiden yhdistyksen rivijäsen.
– Argumentaatio vetää mattoa alta sekä tietokirjailijoilta että toimittajilta, hän sanoo.
"Hyvin kyseenalaista"
Kustannusyhdistyksen Laiho ja Pettersson ovat kumpikin toivoneet tekijänoikeusneuvostolta ohjeistusta linjauksen tulevista muutoksista. Rimpiläinen huomauttaa, että asianmukainen siteeraaminen ei ole kovin monimutkaista ja sallii hyvin erilaisia tapoja.
– En sanoisi, että kyse on siitä, ettei jonkinlaista ohjeistusta ole, hän sanoo.
Pettersson kertoi STT:lle viime viikolla, ettei ole keskustellut kustantajansa kanssa siitä, korvataanko moraalisten oikeuksien rikkomista jotenkin valituksen tehneille tutkijoille. Hän sanoi toivovansa, että kyse on periaatteellisista kysymyksistä eikä taistelusta "tietokirjojen pennosista".
Rimpiläinen pitää kommenttia hyökkäävänä puolustuksena.
– On hyvin kyseenalaista, että Petterssonin asemassa kyseenalaistaa tutkijoiden tarkoitusperiä tällaisella kommentilla.
Rimpiläinen hämmästelee myös puhetta pennosista. Suomen Kustannusyhdistyksen mukaan Suomen historian jännät naiset oli viime vuoden kolmanneksi myydyin tietokirja yli 10 000 kappaleella.
Väitteet Petterssonin lähteytystavan yleisyydestä voivat herättää kysymyksen siitä, kestääkö muiden suomalaisten tietokirjojen lähteytys kriittistä tarkastelua. Rimpiläinenkin arvelee, että vastaavia tapauksia on olemassa, mutta ne ovat jääneet pimentoon. Hän muistuttaa, että toimintatavasta ei tee hyväksyttävää se, jos niin on tehty ennenkin.
