Yhden lapsen politiikasta on seurannut tulevaisuuden Kiinalle huonoja uutisia: maan väestöpyramidi on vääristynyt.
Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon Yhden lapsen kansa -kirjasta (Atena) voittanut toimittaja Mari Manninen (s. 1971) nostaa ilmiön esiin yhtenä suurimpana ongelmana, kun häneltä tiedustelee Kiinan syntyvyydensäätelyohjelman kaikkein kurjimpia puolia.
Mannisen tietokirjassa on kuitenkin kyse muustakin kuin Kiinan valtion tulevaisuuden ongelmista.
On kyse inhimillisen tason ongelmista.
Sillä tasolla Manniselle vaikeinta on ollut ymmärtää naisen vartaloon ja lisääntymisen liittyvää vahtimista, aborttien vaatimista ja niiden pakkotekemistä. Hän on tottunut ajattelemaan, että ne ovat asioita, joista jokainen saa päättää itse.
Yhtenä vuonna 15 miljoonaa aborttia ja 20 miljoonaa sterilisointia
Kiina harjoitti yhden lapsen politiikkaa vuosina 1980–2015. Esimerkiksi vuonna 1983 tehtiin yli 15 miljoonaa aborttia ja 20 miljoonaa sterilisointia. Jos raskaus alkoi ilman lupaa, naisia saatettiin jopa pakottaa aborttiin.
Manninen haastatteli kirjaansa varten 16 perhettä eri puolilla Kiinaa. Haastattelutilanteet olivat usein rankkoja.
– Kohtaaminen oli ihmisille sellainen, että he suostuivat miettimään asioita, joita he eivät mielellään mieti, Manninen sanoo.
Haastatteluista muodostui yhdeksän tarinaa tavallisten kiinalaisten kohtaloista.
Surullisimpia tarinoita Mannisen mielestä ovat ne, joissa vanhemmat ovat joutuneet hylkäämään lapsensa, tekemään pakkoabortin ja nähneet, kuinka oma lapsi on tapettu.
Läheisin tarina Manniselle on tarina seitsemästä lapsesta, joilla juuri kellään ei ollut henkilöpapereita. Juuri ennen kirjan painoon menoa kuusi heistä sai paperit.
Henkilöpaperien myötä heille avautui tulevaisuus ja ennen kaikkea mahdollisuus hakea opiskelemaan yliopistoon.
– Se oli iloinen ja toiveita herättävä tarina, Manninen sanoo.
"Tyttöjä on kyllä hylätty mutta myös arvostettu"
Manninen ajattelee, että yhden lapsen politiikasta seuranneet asiat olivat pääosin kielteisiä sekä tavallisille kiinalaisille että Kiinan valtiolle.
Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei politiikasta olisi seurannut jotain hyvääkin.
Esimerkiksi kaupunkilaistyttöjen asema parani, kun heillä ei ollut veljiä kilpailemassa resursseista ja huomiosta. Yksi yleinen harhaluulo länsimaissa on Mannisen mukaan ollut se, että Kiinassa ei muka olisi haluttu saada tyttölapsia.
– Tyttöjä on kyllä hylätty, mutta tyttöjä on arvostettu paljon. Kiinalaiset olisivat halunneet itse adoptoida heitä, Manninen sanoo.
Harhaluulo johtuu Mannisen arvion mukaan siitä, että 1990-luvun alussa kansainvälinen media kiinnitti huomiota Kiinan orpokoteihin, jotka vaikuttivat kauhistuttavilta.
Sitten Kiina avasi adoptiot ulkomaille. Maasta tuli adoptoitaviksi valtavasti tyttölapsia, joita oli hylätty. Syntyi ajatus siitä, että kiinalaiset eivät tyttöjään arvosta.
– Oikeasti kiinalaiset olisivat halunneet saada sekä tytön että pojan perheeseen.
Lisäksi pojan suosiminen oli Mannisen mukaan tyypillisempää maaseudulla kuin kaupungeissa. Maaseudulla koettiin, että vain poikalapsi saattoi olla vanhuuden turva.
"Minä" on mukana tarinoissa
Manninen on kirjoittanut itsensä sisään kirjansa tarinoihin. Minä-pronomini toistuu tekstissä silloin tällöin, ja Mannisen kertojaääni on vahva.
– Jotta pystyin kirjoittamaan rehellisesti, minun oli oltava siinä itse mukana, hän sanoo.
Hänellä oli ongelma: kiinalaiset viranomaiset eivät tavallisesti suostu puhumaan länsimaisille toimittajille. Manninen ei voinut todentaa paikallisviranomaisilta, ovatko ihmisten tarinat totta.
Hänen piti päätellä ihmisten kertomuksista, yritettiinkö häntä huijata.
– Sellaisen asian kertominen on paljon helpompaa, jos on itse kertojana mukana.
Verrattuna Mannisen kirjoittamiin lehtiteksteihin Yhden lapsen kansasta tuli "rönsyilevä puu", hän kuvaa. Omasta kirjoittajatyylistään hän ei kuitenkaan kokenut tinkivänsä.
Ajatus koko kirjan kirjoittamisesta alkoi itää vuonna 2013. Manninen oli juuri muuttanut Pekingiiin.
Hän teki juttua suomalaisesta tuttavapariskunnasta, joka oli lähtenyt Kiinaan adoptoidakseen lapsen. He ottivat Mannisen mukaan matkalle.
Se oli tunteikas kokemus, myös Manniselle.
Miksi niitä lapsia on hylätty oikeasti? Mitä hylkäyspäätöksen tehneet vanhemmat miettivät? Kysymykset jäivät kaikumaan Mannisen päähän, vaikka hän ei vielä silloin tiennyt kirjoittavansa kirjaa.
Ensi vuoden alussa hän palaa Helsinkiin ja töihin Helsingin Sanomiin, mutta Kiinan kanssa hän jää askartelemaan vastakin.
Tekeillä on jo toinen Kiina-aiheinen kirja.
Manninen: ainut lapsi on toisaalta hellitty, toisaalta odotukset ovat todella korkealla
Manninen arvioi, että suomalaiset eivät välttämättä koskaan pysty ymmärtämään, kuinka paljon paineita kiinalaisilla ainoilla lapsilla on.
Siitä muodostuu hänen näkemyksensä mukaan yhden lapsen politiikan kokeneiden kiinalaisten lasten sukupolvikokemus. Toisaalta kiinalainen ainut lapsi on hellitty ja rakastettu, toisaalta häneen kohdistuu todella paljon paineita.
– Sukupolvikokemus on se, että kun olen ainut lapsi, niin minun vanhempani ja koko suku panevat minuun kaikki rahat, rakastavat minua valtavasti, vaativat ja odottavat minulta paljon.
– Minun pitää ainoana lapsena pärjätä koulussa, päästä hyvään yliopistoon, saada hyväpalkkainen työ, jolla hoidan vanhempia, mennä hyviin naimisiin ja ylläpitää suvun kasvoja.
Kirjaa kirjoittaessaan Manninen huomasi tulevansa nöyräksi sen suhteen, miten pinnallista oma tieto usein on, vaikka luulisi toisin. Tällainen asia oli esimerkiksi tyttöjen arvostus.
Arvostuksen nousun ansioista Kiinassa on tällä hetkellä valtava määrät pärjääviä ja menestyviä uranaisia.
– Se on hyvä se, Manninen sanoo.
Kiinalaiset naiset olivat hyötyneet eniten, ja kiinalaiset naiset olivat kärsineet eniten.
LAURA MYLLYMÄKI/HELSINKI/LÄNNEN MEDIA