Kanojen katselu on kuin tuleen tuijottamista. Kummassakaan ei tarvitse tapahtua mitään kummallista, silti sitä voi jatkaa vaikka kuinka kauan.
Nämä tyrannosaurus rexin suorat sukulaiset tepastelivat taas viime kesänä meidän takapihalla. Kanojen sanotaan olevan tyhmiä, mutta miljoonien vuosien evoluutio on saanut fiksujakin asioita aikaan.
Meidän Tauno-kukolta meni puoli kesää opetella kanalan oven paikka, mutta muuten se on kuin seuralaispalstojen unelmien mies: kohtelias ja suojeleva, mutta silti raju rakastaja.
Tauno kantaa kanoille herkkupaloja ja vahtii herkeämättä taivasta niiden kuoputtaessa kasvimaalla tai auringossa loikoillessa.
Minä olen jopa oppinut ymmärtämään kukon merkkikieltä.
Sopu säilyy. Sitten se raju puoli, Tauno on kyltymätön seksin saralla. Se yllättää pahaa aavistamattoman kanan nappaamalla sitä niskahöyhenistä kiinni ja loikkaa sitten sen selkään.
Siinä kaakatusta riittää, ja höyhenet pöllyävät. Kanat näyttävät kuitenkin kaikin puolin tyytyväisiltä kukkoonsa, ja yhteiselo jatkuu lehtikasoja käännellessä ja heinää napostellessa.
Tauno tietää myös, milloin on mentävä nukkumaan. Se vie kanansa orrelle tasan seitsemältä. Siitä voi vaikka tarkistaa kellonsa. Tosin viime kesänä nuorempi kukko hieman sotki nukkumaanmenoaikataulua.
Orrella järjestys on tarkka, ja se pitää pomiloida joka ilta uudelleen. Arvostetuin, yleensä vanhimman kanan, paikka on kukon vieressä.
Uskomaton pakkaus. Lemmikkikanoja seuratessa tulee ajatelleeksi, että kanoilla täytyy olla oma merkityksensä ihmisen selviytymisessä läpi historian tähän päivään.
Se on pieni höyhenkasa, joka omin neuvoin kuoputtaa ravintonsa tunkiolta ja pullauttaa joka päivä maukkaan energiapakkauksen uskomattoman hyvin säilyvässä paketissa.
Ja kun kanan muniminen loppuu, sen voi syödä. Ei siis ihme, että kanoja on aina pyörinyt ihmisten kintuissa, ja pyörii edelleen.
Eikä pidä unohtaa kukon virkaa herätyskellona. Nykypäivänä se tosin on hieman ongelmallista, ainakin juhannuksen aikaan, sillä kiekuminen alkaa aina auringon noustessa.
Kiinnostus kasvaa. Viikoittain tulee telkkarista dokumentteja kivikautisen koiran kesyttämisestä ja faaraon kissoista. Enpä ole huomannut vastaavaa kanoista.
Kiinnostus kuitenkin viriää, ainakin munankuluttajien keskuudessa, jotka katsovat nykyään aika tarkkaan, millaisissa oloissa kanat ovat ne munineet.
Vesa Koivumäki