Miksi tasa-arvo loppuu juuri silloin, kun aletaan puhua kutsunnoista? Miehet sullotaan vuosittain kasarmeille oppimaan ryhmähenkeä, sulkeisia ja sitä, miltä haisee viikon vanha villasukka. Naiset taas saavat vapautuksen – kiitos yhteiskunnan luottamuksen siihen, että he kyllä hoitavat asioita muutenkin, sitten joskus, jossain muualla elämässä.
Entä jos tasa-arvo päivitetäänkin nyt myös maanpuolustukseen?
Esitän naisille pakollista siviilimuotoista maanpuolustusvelvollisuutta. Hoivapalveluissa, varhaiskasvatuksessa, terveyskeskuksissa – niissä todellisissa taistelukentissä, joissa vastassa ovat budjetti, aikapula ja krooninen henkilöstövaje. Tai halutessaan voi toki valita sen rynnäkkökiväärin ja telttasaunan – koska valinnanvapaus on tasa-arvon ytimessä, ainakin teoriassa.
Tämä olisi palvelus yhteiskunnalle – ja ehkä pieni muistutus siitä, että vapaus ilman vastuuta on lähinnä lomaa. Kuvitellaanpa hetki, että 19-vuotias Laura ottaa työpaikkakortin ja lähtee varjoihin, eli vanhusten iltavuoroon. Kyllä siinäkin oppii johtajuutta – ja ehkä myös paineen alla toimimista, kun kahden sängyn ja yhden rollaattorin välissä pitäisi vielä ehtiä syöttää muusit vanhuksille.
Tämä ei ole ilkeää ajattelua. Tamä on rakkauskirje tasa-arvolle – sille oikealle, jossa molemmat sukupuolet hikoilevat, eivät vain toiset. Koska yhdenvertaisuus ei voi tarkoittaa sitä, että toinen makaa kasarmissa ja toinen kotona. Tai no – voi, mutta vain, jos unohdetaan, että yhteinen vastuu ei ole valinnainen lisävaruste.
Jouni Vallin
reserviläinen, isä, puoliso
Kurikka