Huoltosuhde heikkenee ja julkisen sektorin kustannukset ovat kasvaneen kestämättömän suuriksi. Verotus on kireää ja veroaste ohitti jo Tanskan tason. Aiemmin pääministeri väitti, että Suomen budjettivaje hoituisi pelkästään sillä, että veroaste nostettaisiin Tanskan tasolle. Ei hoidu.
Jotkut uskottelevat, että taivaasta tippuva talouskasvu hoitaa budjettivajeen. Talouskasvun lääkkeeksi tarjotaan lisäpanostusta koulutukseen. Koulutuksen määrä on riittävä, kyse on laadusta ja koulutusaloista. Koulutuksen tulee palvella yritysten tarpeita. Tutkinto, joka ei anna käytännön osaamista eikä sillä saa työpaikkaa, ei auta. Koulutusaikoja voisi jopa lyhentää ja hyödyntää enemmän mestari/kisälli-mallia.
Rahan sokeasta lisäämisestä on enemmän haittaa kuin hyötyä. Turhat hankehumpat eivät myöskään hyödytä.
Samalla oltaisiin kiristämässä yrittäjien osinkoverotus nelinkertaiseksi ja siirtämässä työsuhteen kiky-maksut työnantajien maksettavaksi. Ei tarvita häävistä järjen juoksua, että ymmärtää, että nämä rankaisutoimet hyydyttävät lopunkin kasvun.
Tervettä talouskasvua on se, että julkiset työpaikat vähenevät ja yksityiset lisääntyvät. Toivotun talouskasvun tekijät ovat listaamattomat pienet yritykset.
Talouskasvua voi syntyä vain radikaaleilla yrittäjyyttä edistävillä toimenpiteillä. Kustannuskilpailukyky, kannustava verotus ja sääntelyn purku ovat avainasemassa. Tasokasta moniosaaja-yrittäjäkoulutusta ei Suomessa juurikaan ole tarjolla, sitä kyllä kipeästi tarvittaisiin.
Suomessa on noin 50 000 yritystä, joilla on edessä sukupolvenvaihdos. Kyseessä on kansantaloudellisesti valtavan iso kysymys. Onnistuneet sukupolvenvaihdokset varmistavat työpaikkojen säilymisen. Oikealla koulutuksella vältyttäisiin monilta, puutteellisesta yrittäjäosaamisesta johtuvista epäonnistumisilta.
Nobel-palkittu taloustieteilijä Bengt Holmström on todennut, että Suomi on ottanut hoidettavakseen aivan liikaa kansalaisille itselleen kuuluvia tehtäviä. Tästä syystä Suomi on jäänyt talouskasvussa ja tehokkuudessa jälkeen muista Pohjoismaista. Suomesta on tullut holhousyhteiskunta, mikä tahansa palvelu tai kontrollin tarve nostetaan tiedotusvälineissä esiin, poliitikot kilvan lähtevät näitä toteuttamaan. Vuoroin maksumieheksi tulee työnantaja, vuoroin veronmaksaja. Kalastellaan kansansuosioita.
Onko tarpeen tukea nykytasolla esimerkiksi ”yleishyödyllistä” edunvalvontaa tai yksityistä harrastustoimintaa. Rakennetaan kalliita organisaatioita tarpeettomien asioiden hoitamiseen. Yksilön oma vastuu unohdetaan ja kaikessa saa kääntyä yhteiskunnan puoleen.
On selvästi havaittavissa, että liian hyvä hyvinvointivaltio kasvattaa laiskoja ja velttoja kansalaisia. Suurten ikäluokkien nuoruudessa kaikki joutuivat tekemään työtä, alakoululaisesta vaariin. Nyt, jos ei halua tehdä työtä, iso joukko julkisen sektorin korkealla palkalla olevia neuvonantajia alkaa etsiä keinoja, miten toimeentulo voidaan hoitaa sosiaaliturvan avulla. Kun tämän rakenteen piiriin on päässyt, ei työtä enää kannata ottaa vastaan.
Holhoamisen tiellä on menty liian pitkälle, pakko on purkaa julkishallinon tarpeettomia toimia. Meillä ei ole varaa näin laajaan hyvinvointivaltioon. Olisi syytä asettaa viisaat työryhmät selvittämään, mitä voidaan karsia. Julkiselta puolelta vapautuisi samalla runsaasti osaavaa työvoimaa, jolla voitaisiin paikata yksityissektorin suurta työvoimapulaa.
Julkisen sektorin hankinnoissa olisi myös remontin paikka. Kerskarakennetaan uusia toimitiloja täysin toimivien tilojen tilalle.
Säännönmukaisesti hankkeiden kustannusarviot ylitetään rajusti. Ehjät kalusteet ja laitteet ajetaan kaatopaikalle ja tilalle ostetaan kaikkein kalleimmat uudet. Samoin perustetaan turhia virkoja ja väliportaan pomon vakansseja.
Asennoidutaan, että tuhlaaminen on tavoite, eikä se haittaa, kun raha tulee valtion pohjattomasta kassasta.
Meillä on poikkeuksellisen paljon jättimäisiä rahantarpeita. On inflaatio ja kasvavat korkomenot, on puolustus ja Nato, on sote, on Ukrainan sota, on energian hinta ja riittävyys, on maatalous ja huoltovarmuus, on EU-elvytysrahat, on yritysten miljarditappiot Venäjällä, on ilmasto- ja luontokato, jne.
Demokraattisessa päätöksenteossa on sellainen heikkous, että päättäjiksi äänestetään kansalaisia mielistelevia ja taloudesta heikosti ymmärtäviä edustajia. Ideologiat menevät järjen edelle. Hauskempi on jakaa kansalle ja kannattajille hyviä etuja kuin niiden karsiminen.
Jos realiteetit ymmärretään, isoja rakennemuutoksia on kuitenkin täysin pakko tehdä, muuten eivät rahat riitä edes kaikkein tärkeimpiin hyvinvointipalveluihin. Se merkitsee myös hyvinvointivaltion palveluiden ja tehtävien hallittua karsintaa.
Mitä pitempään rakennemuutoksia lykätään, sitä rajummat korjaustoimet ovat edessä.
Toivoisi, että kansalaiset tämän tosiasian ymmärtävät ja hyväksyvät.
Nyt tarvitaan kakun leipojia, eikä sen jakajia.
Juhani Viitala
Kauhava