Uudenvuoden aattona 2002 Zürichin yllä Sveitsissä räjähti. Nimittäin valtava, 60-kiloinen suklaaraketti, joka viskoi suklaapaloja kaupunkilaisille. Voi, miksi en ollut siellä!?
Luultavasti se johtui siitä, että olin suklaaraketin räjähtämisvuonna kutakuinkin 13-vuotias, söin kotona nakkeja ja ammuskelin harjulla kissanpieruja ja roomalaisia kynttilöitä ilman suojalaseja. Ambulanssia ei sinä vuonna tarvittu, mutta etuhiukset kärähtivät, kun kilpailimme siitä, kuinka lähellä kohmeista nenää sytkärin voi sytyttää.
Pikkupommit loppuivat jo paljon ennen puoltayötä ja kun kello löi 12, oli noloa mennä vanhempien kanssa yhtä matkaa ampumispaikalle. Siellä naapuri muisti pikkupäissään muistuttaa, että ilotulitteet ovat "kuin rahan ampumista taivaalle".
Sellaisia ihmiset ovat. Kun vuosi vaihtuu ja taivas räjähtää, he tuijottavat suu auki pienten metallihiukkasten purkautumista värikkääksi tähtisateeksi. Kun jäljellä on enää savuinen tuoksu, kysymme, paljonko tämä sitten maksoi. No siinäkö se nyt sitten oli? Ilotulitus? Ilo?
Naapuri ehkä tiesi jo etukäteen, että uudenvuoden päätyttyä juhlijat muistuttavat taas ilotulitusraketeista tippuneita, hitaasti maatuvia muovihylsyjä ja jätti siksi raketit kokonaan ostamatta.
Tietenkin ilotulitusraketteja voi olla ilman muovia tai ruutiakin. Kiinassa käytettiin bambusähikäisiä jo ennen ajanlaskun alkua pahojen henkien karkottamiseen. Ruo'on sisällä laajeneva ilma poksautti bambun kuoren äänekkäästi. Nykyisin ilotulitteet pitävät loitolla lähinnä yöunet ja metsäneläimet, useissa tapauksissa myös lemmikkikoiran.
Ei ihme, että vuonna 2009 ympäristöjärjestö Suomen luonto valitsi vuoden turhakkeeksi ilotulitusraketin. Se oli hyvä valinta. Ilotulitteet paitsi säikyttelevät eläimiä myös saastuttavat ja monet niistä valmistetaan lapsityövoimalla Aasiassa. Kaikki vain siksi, että saisimme pelotella kolme sekuntia pahoja henkiä, joihin kukaan ei enää edes usko.
Tarkalleen kymmenen vuotta näkemättä jääneen suklaaräjähdyksen jälkeen vietin uuttavuotta Edinburghissa, jossa järjestetään yksi kuuluisimmista uudenvuodenjuhlista, Hogmanay-festivaali. Musiikkiesitysten, paraatin ja tivolin lisäksi kolmipäiväinen festivaali huipentuu massiiviseen ilotulitukseen.
Matkaseura ja lompakko hukkuivat väenpaljouteen jo kauan ennen keskiyötä. Kun kello läheni kahtatoista, seisoin aukiolla keskellä kymmentuhatpäistä ihmismassaa. Vaikka ihmisiä oli paljon, tunnelma ei ollut samanlainen kuin arkipäväruuhkassa. Ihmiset eivät viilettäneet eri suuntiin huomaamatta toisiaan. Kuten kotipihassa kolmetoistavuotiaana, kaikilla oli täällä yhteinen asia, jota he odottivat: puolenyön ilotulitus ja vieläpä yksi maailman hienoimmista.
Vuoden viimeisten minuuttien kuluessa aika tiivistyi ikuisuudeksi. Se ei ollut enää jokapäiväistä ja pois käytettävää, vaan odottavaa. Odottajat olivat kaikki ihmisiä, joilla oli samankaltaiset ominaisuudet, kyvyt ja halu iloita, tulla onnelliseksi.
Ilotulitukset saattavat olla tarpeettomia, mutta mistä lähtien ilosta olisi pitänyt olla hyötyä. Ja onhan vähän vapauttavaa katsoa, kuinka säästöt rätisevät taivaan tuuliin. Rituaali tekee rahastakin toviksi vähemmän tärkeää.
Suklaarakettia en ole silti nähnyt vieläkään, uutena seinäjokelaisena odotukset kaupunkia kohtaan ovat korkealla!
MIRKA MUILU