Kevään tullen hän katselee sopivaa paikkaa uudelle kodilleen. Kun on päässyt paikasta sopimukseen itsensä kanssa, ryhtyy rakentamaan.
Hartiapankilla. Itse. Ei pyydä, ei tarvitse apua. Hankkii kaiken rakennusmateriaalin läheltä. Uurastaa aamusta uuteen aamuun, vain hetkeksi huilahtaen.
Kun on koti valmis, alkaa kaivata vierelleen puolisoa. Kaipaus kasvaa, kasvaa ja purkautuu viimein lauluna kaikkien kuultavaksi. Joka aamu, kun aurinko alkaa vaalentaa itäistä taivaanrantaa, hän ryhtyy laulamaan ja vielä viimeisen säteen valaistessa tienoota hän laulaa. Laulaa sielunsa kyllyydestä koko maailmalle. Laulaa aina hieman lujempaa kuin naapuri. Laulaa niin kuin ei koskaan ja niin kuin aina. Kun puolisoksi sopiva ilmestyy näköpiiriin, laulaa tälle. Laulaa ja tanssii. Laulaa ja kumartelee. Lähestyy ja hypähtelee. Voittaa lopulta toisen omakseen.
Kauaa siihen ei mene. Koti täyttyy kohta elämästä, touhusta ja tohinasta. Perheen päänä hänen vastuunsa kasvaa äkkiä. Jälkikasvusta on pidettävä huolta. Laulamaan hän ei enää ehdi, kun pienet pitää syöttää ja juottaa. Niille pitää opettaa maailman vaarat ja sudenkuopat. Koskaan ei voi olla varma, mitä huominen tuo tullessaan, siksi kaikki oppi pitää pienille antaa. Olemassa olollaan pienet täyttävät koko hänen elämänsä. Hän on olemassa niitä varten. Vain niitä varten. Mutta aika juoksee. Se on armoton. Ja pian on jo pienten aika lähteä maailmalle. Niin pian on hyvästien aika. Liian pian.
Hän lukee tarkasti luonnon käsikirjaa. Seuraa siitä ajan merkkejä. Ja kun tuuli kääntyy puhaltamaan syksyn puolelle, hänkin alkaa tehdä lähtöä. Niin tekevät naapuritkin.
Matka Afrikkaan alkaa. Edessä kymmenen tuhatta kilometriä merta ja mannerta, tyyntä ja myrskyä. Päivänkään lepoa hän ei pidä. Ei pysähdy hetkeksikään. Syö lennossa, pesee lennossa ja taittaa yksinäistä matkaansa. Hän lävistää ukkosrintamat ja nauttii keveästä myötäisestä. Hän ylittää kuuman päiväntasaajan ja näkee vihdoin tutun savannin, jossa leijonat lyövät leikkiä.
Eräänä lämpimänä iltana istuimme lasten kanssa keinussa ja mietimme, miltä tuntuisi olla lintu. Se, joka pihapiirissämme niin mukavasti keikuttelee. Joka rakentaa pesänsä itse, kutsuu puolisoa laululla, ruokkii poikasensa ja elo-syyskuulla lähtee lentämään kohti lämmintä Afrikkaa.
Katja Aninko-Laukkola