Ensi kosketukseni Seinäjokeen oli 1960-luvun alussa eikä tämä niin hääviltä näyttänyt. Päinvastoin, ruma sekasotku se oli. Eihän me Kuortaneelta tosin Seinäjoelle kaupunkiasioille lähdettykään, vaan mentiin Vaasaan, joka näytti kaupungilta.
Mutta juuri 60-luvulla Seinäjoki alkoi kasvaa ja kehittyä. Tästä alkoi tulla risteysaseman lisäksi kaupallinen keskus. Sai tänne ihailtavaakin, kun Aalto-keskus alkoi nousta.
Kun täällä oli työtä tarjolla, alkoi meitä semuja rynnätä kaupunkiin. Semu on tietenkin vastine mamulle – olemme Seinäjoelle muuttaneita ja meitä jälkeläisinemme on enemmän kuin syntyperäisiä seinäjokelaisia. Siis seinäjokelaisia, sillä kieliopin vastainen seinäjokinen ei ole istunut minunkaan suuhuni.
Moni semu on maakunnasta
Me semut olemme tietenkin rikkaus kaupungille. Olemme työperäisiä muuttajia, moni meistä on oman maakunnan kasvatti ja muualla hyvin koulutettu.
Työ toi minutkin tänne, ensin Ilkkaan toimittajaksi, mutta muutaman vuoden päästä pyydettiin paikallislehti Etelä-Pohjanmaahan, jonka päätoimittajana aloitin 26-vuotiaana.
Vuosien mittaan lehti kasvoi kolme kertaa viikossa ilmestyneestä viisi kertaa viikossa ilmestyväksi kansalliseksi harvinaisuudeksi.
Lehti tehtiin suureksi osaksi aamupäivällä ja oma jakajakunta jakoi sen koteihin iltapäivällä. Lehti tilattiin käytännöllisesti katsoen joka savuun Seinäjoella ja Nurmossa. Levikki oli suurimmillaan 12 000 tilauksen luokkaa.
Nykyisinhän lehti tunnetaan Eparina. Se on alkanut taas muistuttaa sitä entistä ep:tä, joksi lehden nimi lyhennettiin 80-luvun lopulla Etelä-Pohjanmaasta.
Paikallislehdessä työskentelevän velvollisuus oli tietenkin tutustua syvästi levikkialueeseen. Opiskelin lukemalla Seinäjoen ja Nurmon historiakirjat ja kaikkea muutakin paikallista. Kun lehti ilmestyi joka arkipäivä, sai viivana rientää tilaisuudesta ja tapahtumasta toiseen ja tutustua haastateltaviin. Tuntui, että tunsi kaikki, jotka paikkakunnalla yhteisissä asioissa puuhasivat tai menestyivät eri areenoilla.
Millaista täällä oli ennen?
Moni uusi semu saattaa miettiä, millainen se entinen Seinäjoki oli. Ainakin itse mietin ja innostuin asiaan etenkin sitten, kun tietokone toi kotiin vanhoja Seinäjoki-kuvia milloin mistäkin lähteestä ja niitä saattoi ruveta keräämään.
Varastossani on 500 vanhan Seinäjoen kuvaa. Osa on entisiä postikortteja, osa taas näyttää napatun Aki Mäen mainiosta kirjasta ”Kauppa kävi että pidellä piti”. Osa on esimerkiksi Facebook-väen sukualbumeista. Niitä on tämän jutun yhteydessä, sillä tekijäoikeudet ovat jo umpeutuneet.
Olisipa Seinäjoen keskustassa yhä ihailtavana edes pieni rivi vanhaa Östermyraa tai taajaväkistä yhdyskuntaa! Kauniita nikkarityylisiä puutaloja täällä on todistettavasti ollut. Niitä kaipaisi keskustaan aikaperspektiiviä antamaan.
Nyt Seinäjokea luonnehditaan sekavaksi nousukaskaupungiksi, kun niin vähän vanhaa rakennuskantaa on säilytetty osoittamaan, että on täällä historiaakin.
Saattaa kyllä olla, että kauppalasta on muutamien vanhojen kuvien perusteella muodostunut liiankin romanttinen kuva.
Sievät talot ovat hävinneet
Seinäjoen keskustasta ovat siis hävinneet ne sievät asuin- ja liiketalot, joita kuvista päätellen on seissyt etenkin Valtionkadun, mutta myös siellä täällä Puskantien, Keskuskadun, Kalevankadun, Vapaudentien ja Kauppakadun varrella. Nuo kadut ja asemanseutu muodostivat vanhan taajaväkisen yhdyskunnan ja sittemmin kauppalan keskustan. Rehellisesti sanoen, kyllä tuo keskusta oli aikalailla hökkelikylä – pannaanpa siitäkin kuva esimerkiksi.
Paljon vanhaa ja kaunista on kaikkialla Suomessa joutunut kaivinkoneitten kaatamaksi kerrostalojen ja yksitoikkoisten liikerakennusten alta. Sitä surraan joka puolella. Tietenkin taloudelliset seikat ovat runtelemisen syy: on niin paljon tehokkaampaa tehdä matalan sijalle korkeampaa ja käyttää elementtejä käsin naputellun asemesta.
Semujen on vaikea käsittää vanhaa Valtionkatua. Sen varrella on ollut rivi Seinäjoen kauneimpia taloja. Katu sijaitsi Keskuskadusta pohjoiseen vanhan alikäytävän suuntaan. Tuo säilynyt alikäytävä oli ainoa yhteys pohjoiseen maakuntaan Nurmon ja Lapuan suuntaan.
Alikäytävään vievän tien jälkeen Valtionkatu kääntyi Ilmajoelle päin. Alikäytävän ja Itikanristeyksen väliin nousi esimerkiksi kauppalantalo ja itse Itikan risteyksessä oli kauppoja ja Säästöpankki.
Uutta rautatieasemaa rakennettaessa purettiin vanhan asemanseudun monet komeat VR:n rakennukset ja paljon muutakin. Paljon jäi myös uuden leveän Valtionkadun alle. Katu levennettiin ja se jatkui ennen Rajakatuna, nyttemmin Ruukintienä kauas Törnävän suuntaan.
Ei vaivuta synkkyyteen
Ettemme vaivu synkkyyteen kaiken vanhan katoamisesta, pidetään mielessä myös ne kohteet, joissa taajaväkisen yhdyskunnan ja kauppalan aika huokuu yhä komeasti.
Niitä ovat keskustassa Suojeluskuntatalo, vanha valkoinen lääninsairaala eli nykyinen musiikkiopisto ja kansalaisopisto. Sellainen on myös sairaala-alueen kaunistus Kivirikon keltainen puutalo, jossa on jotakin vanhaa venäläistä. Voi iloita myös vanhan Tiklaksen ja Kalevan navetan säilymisestä, kumpikin remontoituna.
On myös hyvä, että Rautatieläisten talo säilyy hotelli Almana, jos toki voi vähän surra sitä, että siihen jouduttiin kiinnittämään lisäsiipi. Ja kiitokset Petri Pihlajaniemelle, kun siirsi myös Pollarin talon Keskustorin laidalta samalle tontille Rautsikan kanssa.
Vielä vanhaa Seinäjokea edustavat Marttilan puukoulu eli nykyinen taidekoulu. Ohi kulkiessa aina muistaa, että talvisodan aikaan siihen osui venäläisten pommi. Uudempi Marttilan kivinen koulu on komea, tosin sen ryhdikkyydestä katoaa paljon erityylisen siipirakennuksen takia.
Viime vuosisadan alkupuolta keskustassa edustavat myös Seurahuone ulkorakennuksineen, Kivikoulu ja Vaasantalo.
Saa huokailla ilosta, että meillä on Törnävä kartanoineen ja museoalueineen. Kartanon päärakennus on niin vanha kuin vuodelta 1806.
Eikä sovi unohtaa Törnävän sairaalan isoa aluetta, jota rakennus-Karhut nyt ehostavat uuteen kukoistukseen.
Pienen Seinäjoen uroteko
Uudempaa onnea tuo 50-luvun lopulla nousemaan lähtenyt Aalto-keskus. Sen äärellä kokee jotakin suurta ja sitä voi ylpeänä esitellä vierailleen. Sen rakentaminen oli pieneltä Seinäjoelta uroteko.
Aalto-keskus nostaa Seinäjoen sisarkaupunkiensa yli. Sanokaapa muista yhtä aikaa vuonna 1960 kaupungiksi tulleista – Salo, Hyvinkää, Riihimäki, Kouvola ja Rovaniemi – jokin yhtä tunnettu kohde. No, Rovaniemelläkin on Aaltoa ja Ounasvaara.
Ainakin 1980-luvulla nopeasti kasvavan Seinäjoen kunnallispolitiikassa eli ajatus, että kaupunki säilytetään matalana, mutta 2000-luvun puolella rakentajille alettiin myydä ilmaa, siis uudet talot saivat nousta yhä korkeammiksi. Seinäjoen keskustan silhuetti onkin taas tosi sekainen.
Torin ja keskustan tulevaisuus
Tätä kirjoittaessa toivoo, että keskustan uudet kerrostalot, jo valmiit ja vasta kaavaillut, saisivat asukkaat ja niiden liikkeet asiakkaita niin, ettei keskusta ole täynnä pimeitä ikkunoita.
Autioksi muuttuneesta keskustasta saamme kiittää Ideaparkia, jonka päättäjämme vängällä halusivat Seinäjoelle. Onhan se toki vilkastuttanut Seinäjokea, mutta samalla tyhjentänyt keskustan – ainakin toistaiseksi.
Uudesta Keskustorista ydinkeskustassa odotettiin paljon. Harmi, että sen keskelle jäi toteuttamatta luistelualue, joka aluksi oli luvassa.
Toinen harmi on, että välillä kesäisinkin kolea tuuli pyyhkii pohjoisesta Koulukatua pitkin hyydyttäen torikauppaa ja ihmisten oloa. Torikahvilat ovat silti Seinäjoella suuressa suosiossa. Monessa vanhassa kaupungissa on kyllä kuulut kauppatorit, mutta vasta nyt torikahviloille raivataan tilaa.
Nyt vielä odotetaan, mitä nousee torin laitaan paljon puhutun Pollarin talon paikalle. Voisiko se olla jotakin uusvanhaa?
Paula Hämäläinen
Kirjoittaja toimi Eparin (silloin nimellä Etelä-Pohjanmaa) päätoimittajana vuosina 1974–1996.