Taire se vasta on hianua, sano Tenho ku Jerry Kottonia luki. –Täs voi niin jukelintähäre samaastua toisen ihimisen elämähän, niinnottei mihinää muualla.
Toivoon, nottei se kovin kokonaasvaltaasesti samaastuusi Kottonihin, sillä ku on tapana ratkaasta useemmat ristiriirat muutamalla ravakalla nyrkin iskulla taikka Mitetvessonilla. Mutta allekirijootan kyllä Tenhon totiamuksen: taire laajentaa maalimankuvaa. Ittekki kattoon kerran yhtä taulua silimät pitkällä monta minuuttia, ja het alako tuntua, notta elämän laatu parani. Se taulu oli jo aikoja sitte sulijetun kauppaliikkehen seinällä, ja siinä luki, nottei saisi sylykiä laattialle.
– Eihän se ollu oikiaa tairetta, mitätöötti Tenho het, ku sille kerroon.
Vastasin, notta mun miälestä se täytti monta taitehen tunnusmerkkiä: Sen tekemisehen oli käytetty aikaa ja vaivaa, taituaki, se oli laitettu ihimisten nähtäville, siinoli sanomaa ja mikä tärkeentä: yleesö, elikkä minä itte pirin sitä taireteoksena.
– Tuas taitaa olla perää, rupes Tenhoki jo myäntymähän. –Kyllähän jokahittellä on oikeus muarostaa oma tairekäsityksensä, vaikka se poikkiaaski asiantuntijooren arvioonniista. Sitte se muisti Jerry Kottonin ja arveli, notta erilaasten käsityksien törmätes saattaa tulla kovettuja yhtehenottoja.
– Notta jos Sylivi ja naapurin Hillevi ajautuu kylätiällä kiistoohin vaikka Pikasson sinisen kauren teosten tärkeyrestä taikka siitä, notta muuttuuko jalakapallo taireteokseksi, jos tunnustettu taiteelija viää sen näyttelyhyn ja antaa sille syvällisen nimen, niinku vaikka Nahkakuarella marinoorut ilimakehät, niin on siinäki taas olemista. Vaikka onhan se aijjankulua ja vaihtelua niiren ainaasten ”Teirän kissi kävi taas meirän pualella aitaa” –toraalujen lomahan.
Tuumaalin, notta taitehes voi olla syrijäkylien elinvoiman pelastus ja rementian ehkääsykeino. Ruvetahan vaan harrastamahan Minä itte -tairetta: keksitähän joka päivä vaikka vaan yks omalaatuunen taireteos ja käyrähän pitkiä keskusteluja myätähäpiää tuntevien ja nolostelevien lähimmäästen kans taitehen syvimmästä olemuksesta ennenku ne kärrää johki.
Taikka nimittäävät rohvessoriksi.
– Ei se nuan mee, torppas Tenho. –Ei kaikkia huvita ruveta taiteelemahan. Moni ajatteloo, notta soon vaan erikoososaajien ja ammattilaasten yksinoikeus. Useemmat ei huamaa ollenkaa, minkälaasia taireteoksia värkkäävät joka päivä: parsiivat sukkia, keksiivät laittaa hernesoppahan koristeheksi orvokinleheren, pyärähtäävät postireissulla muutaman lennokkahan tanssiaskelehen taikka ruakkiivat esteettistä kaipuutansa viheltelemällä omia sävellyksiänsä. Soon sellaasta jokamiäsluakan luavuutta, jota on kaikilla, se tuumaali.
Istunnon loppulausunnoksi muatoolimma ajatuksen, notta taitehes niinku muuski ihimiselämäs on tuhottoman palijo variaatioota ja notta kaikellaasille teoksille pitääs antaa maharollisuus puhutella ittiä. Eikä kaikkia tarvitte yrittääkkää ymmärtää, mutta kaikellaasta on hyvä olla olemas, jos vaikka tulis uurenlaasia ajatuksia. Tai eres vanahat unohtuus.
Arto Juurakko
Kirjoittaja on Mänttä-Vilppulan kulttuurijohtaja ja alavutelaislähtöinen kirjailija.