Suomessa uutisoidaan säännöllisesti tapauksista, joissa puoliso tai entinen puoliso on surmannut kumppaninsa. Uutinen on usein lyhyt: poliisi tutkii, epäilty on otettu kiinni. Sen jälkeen uutisvirta jatkaa eteenpäin.
Näiden uutisten taustalla on kuitenkin lähes aina sama todellisuus. Väkivalta ei alkanut sinä päivänä, kun ihminen kuoli. Se alkoi paljon aikaisemmin, kuukausia tai vuosia aiemmin. Kontrollina, uhkailuna, pelkona ja väkivaltana, joka vähitellen kaventaa elämää. Kodista tulee paikka, jossa pelätään.
Tilastokeskuksen mukaan Suomessa tuli vuonna 2024 viranomaisten tietoon noin 13 000 pari- ja lähisuhdeväkivaltarikosta. Uhrien määrä oli noin 12 500. Todellinen määrä on tätä suurempi, sillä kaikki väkivalta ei koskaan tule viranomaisten tietoon.
Monelle väkivalta ei kuitenkaan näyttäydy heti väkivaltana. Ihminen voi elää vuosia suhteessa, jossa kontrolli, pelko ja alistaminen muuttuvat vähitellen osaksi arkea. Kun pelko ja kontrolli jatkuvat pitkään, niistä voi tulla arkea. Silloin väkivallan tunnistaminen on vaikeaa ja vielä vaikeampaa on lähteä.
Ero ei aina ole turvallinen ratkaisu. Tutkimusten mukaan se voi olla yksi vaarallisimmista hetkistä väkivaltaisessa suhteessa. Siksi väkivallan ennaltaehkäisy on niin tärkeää. Se auttaa tunnistamaan väkivallan ajoissa ja tukee ihmistä hakemaan apua ennen kuin tilanne kärjistyy hengenvaaralliseksi.
Moni väkivallan uhri yrittää hakea apua jo ennen kuin tilanne päättyy tragediaan. Jälkikäteen uutisista kuullaan usein samoja lauseita: väkivalta oli jatkunut pitkään, poliisi oli käynyt paikalla, eroa oli yritetty ja apua oli haettu. Silti kierre ei katkennut ajoissa.
Juuri siksi viime päivien keskustelu sosiaali- ja terveysjärjestöjen rahoituksen leikkauksista herättää vakavaa huolta. Kyse ei ole vain järjestöjen toiminnasta vaan siitä, jääkö osa väkivallan uhreista kokonaan ilman apua.
Valtion suunnittelemat leikkaukset kohdistuvat myös siihen työhön, jonka tarkoitus on estää väkivalta ennen kuin se eskaloituu. Kun ennaltaehkäisevä työ katoaa, väkivalta ei katoa. Se siirtyy vain tilastoihin rikoksiksi, vammoiksi ja joskus kuolemantapauksiksi.
Hallitus on puhunut siitä, että järjestöjen toimintaa pitäisi käydä läpi ”täikammalla”. Sana on vahva. Kun puhutaan väkivallan ehkäisystä, on syytä pysähtyä miettimään, mitä tällä täikammalla oikeastaan käydään läpi.
Se ei ole byrokratiaa. Se on keskustelu ihmisen kanssa, joka pelkää kotona. Se on tuki vanhemmalle, joka huomaa menettävänsä malttinsa ja pelkää satuttavansa lastaan. Se on apu ihmiselle, joka ei vielä uskalla kertoa tilanteestaan viranomaisille.
Kun tämä työ onnistuu, siitä ei tule uutista. Se ei näy rikostilastoissa.
Turvakodit auttavat silloin, kun kriisi on jo tapahtunut. Väkivallan ehkäisy tarkoittaa sitä, että kriisiä ei synny. Se tarkoittaa myös sitä, ettei meidän tarvitsisi lukea lehdestä uutista siitä, että nainen on surmattu. Se tarkoittaa sitä, että väkivallan kierre katkeaa ajoissa ennen kuin joku menettää henkensä.
Siksi väkivallan ehkäisy ei ole sosiaalipolitiikan sivujuonne. Se on yksi yhteiskunnan tärkeimmistä turvallisuusteoista.
Jos väkivallan ehkäisyä tarkastellaan vain kustannuksena, jää helposti näkemättä sen todellinen merkitys. Kyse ei ole vain palvelusta. Kyse on turvallisuudesta. Kyse on ihmisarvosta. Kyse on kodeista, joissa pitäisi olla turvallista. Ja joskus kyse on kirjaimellisesti ihmishengistä.
Väkivaltaa ei ehkäistä täikammalla.
Se ehkäistään varmistamalla, että apua on saatavilla silloin, kun ihminen sitä ensimmäisen kerran uskaltaa pyytää.