Viikko sitten järjestetyissä Suviseuroissa moni seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluva, nykyinen tai entinen vanhoillislestadiolainen koki henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Olen yksi heistä.
Tämä on vetoomus, ei hyökkäys.
Suviseurojen jälkeisellä viikolla sosiaalisessa mediassa levisi tietoa tapahtuneesta. Kohteeksi eivät joutuneet vain tarratoimikuntalaiset, vaan kaikki sateenkaarivähemmistöiltä vaikuttavat ihmiset.
Tarroja saivat jakaa ilman häiriötä ne perheelliset, jotka sulautuivat yhteisön muottiin ja pystyivät käymään asiallisia keskusteluja tarroja poistavien kanssa.
Jo ensimmäinen päivä paljasti ennakkoluuloiset asenteet sateenkaarivähemmistöjä kohtaan. Illalla, asuntovaunun edessä retkituoleilla istuessa, aiemmin seuraamaan liittynyt poikaporukka naureskeli ja pilkkasi loukkaavilla puheilla minua ja veljeäni. Se palautti mieleen lapsuuden hylkäämisen kokemukset. Erityisesti pikkuveljeni puolesta sattui.
Miten yhteisö, joka joskus tuntui turvalliselta ja rakkaalta, voi nyt satuttaa niin syvästi ilman, että kukaan puuttuu?
Korulauseet vähemmistöjen hyväksymisestä ovat osoittautuneet katteettomiksi. Salaa ajattelin, että vihdoin yhteisön homofobisia asenteita ei voi enää piilottaa. Korulauseisiin on lähes poikkeuksetta kätketty sivulause, jossa rakkaus nähdään saastaisena ja luonnonvastaisena.
Vanhoillislestadiolaisuudessa homous on saanut nimen “ristin kantaminen”. Terveessä uskonyhteisössä ei joudu edes ristiä kantaessaan kohtaamaan kivittämistä, tavaroiden heittelyä tai vedellä kastelemista. Nämä ovat todellisia tapahtumia Suviseuroista.
Asiatonta käytöstä kohtasi myös ilman tarrojen liimaamista. “Mitä provosoitte?” -lausahdukset tulivat tutuiksi. Kentällä, istuessani tuntemattoman miehen viereen, hän löi nyrkin pöytään ja poistui seurueineen vihaisena.
Leirialueen yksityisyyden loukkaaminen aiheutti turvattomuutta, eikä järjestyksenvalvojien välinpitämättömyys helpottanut tilannetta. Katseet porautuivat kaikkialla. Kävelin vihaan turtuneena seura-alueen poikki, kuullen kymmeniä homotteluja.
Tarratoimikunnan leiri ja sateenkaarivähemmistöjen lepopaikka olivat ainoita paikkoja, joissa aivot eivät olleet jatkuvassa hälytystilassa.
Epävirallisen kyselyn mukaan väkivalta kosketti lähes kaikkia (92 %) sateenkaari-vanhoillislestadiolaisia henkilökohtaisesti.
Yli puolet vastanneista (56 %) koki väkivaltaa suviseuroissa tai sen jälkeen. Heistä yli kolme viidestä (65 %) kertoi väkivallan olleen kohtalaista tai vakavaa.
Lähes puolet vastanneista (45 %) sai traumaattisen kriisireaktion, ja joka neljäs (26 %) ei osannut sanoa, oliko saanut. Yli kolme viidestä (67 %) osallistui tai halusi osallistua purkukeskusteluun. Yli kolme viidestä (65 %) koki henkisen hyvinvoinnin heikentyneen, ja vajaa puolet (44 %) kyselyyn vastanneista on hakeutunut ammattiavun piiriin.
Kysely toteutettiin 5.7.2025 henkilökohtaisella tilillä Instagram-tarinoissa sateenkaari-vanhoillislestadiolaisille riippumatta siitä, olivatko he osallistuneet aktivismiin tai suviseuroihin. Vastaajia kyselyssä kysymystä kohden oli 49–96 henkilöä riippuen kysymyksestä. Kysely oli avoinna vuorokauden.
Tapahtumat osoittavat, miksi toiminta on välttämätöntä.
Terve yhteisö kestää kritiikin. Vanhoillislestadiolaisilla on täysi oikeus omaan uskoon, mutta ei alaikäisten sateenkaarivähemmistöjen henkiseen väkivaltaan. Heillä ei ole velvollisuutta valita vanhempiensa rakkauden ja oman identiteettinsä välillä.
Aion puolustaa niitä, joita sosiaalinen kontrolli hiljentää. Yhteisön sisällä kyseenalaistamisesta on tehty synnillistä – se on vaarallista ja voi estää puuttumasta väärinkäytöksiin.
Näen SRK:n vastuullisena toimijana, jonka kanssa voi käydä rakentavaa vuoropuhelua. Pyydän johtokuntaa ottamaan kantaa vähemmistöjen kohtaamaan väkivaltaan.
Uskon ja toivon, että SRK kantaa vastuunsa syrjivien asenteiden katkaisemisessa.
Jere Pärkkä
tarratoimikunnan ja sateenkaarivähemmistöjen lepopaikan toimija
Kokkola