Propagandaa, kaikille pakollisia elokuvanäytöksiä ja ulkomaalaisten elokuvatähtien kaappauksia. Pohjois-Korean edesmennyt johtaja Kim Jong-il oli intohimoinen elokuvafani, ja hän teki kaikkensa nostaakseen pohjoiskorealaiset elokuvat maailmanmaineeseen.
Jong-ilin elokuvaharrastuksesta ja kahden eteläkorealaisen elokuvatähden sieppauksesta kerrotaan Paul Fischerin tuoreessa teoksessa Rakastettu johtaja ylpeänä esittää (Atena Kustannus).
Jong-ilillä kerrotaan olleen laaja ulkomaalaisten elokuvien kokoelma. Pohjois-Korean maailmalla olevien suurlähetystöjen tehtävänä oli laittomasti kopioida elokuvat itse niitä katsomatta ja lähettää ne Jong-ilille. Kopiointi- ja äänidubbausryhmän koko Pohjois-Korean päässä nousi parhaimmillaan jopa 250 henkeen – tosin kukaan heistä ei saanut nähdä elokuvia eristetyssä maassa.
Jong-il ihastui elokuviin jo pienenä poikana, kun hän pääsi isänsä, maan silloisen johtajan Kim Il-sungin, kanssa vierailemaan elokuvastudiolla pääkaupungissa Pjongjangissa.
Valtion virallisen tarinan mukaan vain seitsemänvuotias Jong-il osoitti erityislaatuista lahjakkuutta jakelemalla Kotikyläni-elokuvan näytöksessä korjausehdotuksia elokuvan tekijöille.
Osa elokuvasta kuvattiin uudestaan Jong-ilin ohjeiden mukaisesti. Varmuutta tarinan todenperäisyydestä ei ole, mutta se kertoo, kuinka tärkeä elokuvaharrastus oli Jong-ilille.
Neuvostoesimerkkiä seuraten elokuvat olivat keskeisessä osassa kansan ideologisessa ohjauksessa jo Kim Il-sungin aikana. Vielä 1940-luvulla pohjoiskorealaiset elokuvat voittivat eteläkorealaiset helposti laadussa, sillä Pohjois-Korealla oli Stalinin tuki.
Neuvostoliitosta virtasi rahoitusta ja tekniikkaa, joilla opetettiin elokuvien tekoa pohjoiskorealaisille.
Elokuvat valjastettiin ylistämään Il-sungia, joka esitettiin Korean kansan vapauttajana, sekä iskostamaan ajatuksen korealaisista rodullisesti puhtaampina ja hyveellisempinä kuin muut. Tuloksena oli toisiaan toistavia tarinoita jaloista tehdastyöläisistä ja ahkerista maatilan tyttäristä.
Vuonna 1967 Jong-ilistä tuli 25-vuotiaana kansallisen elokuvaosaston johtaja. Hän otti osaa myös tuottamalla elokuvia: Hänen ensimmäinen kansainvälinen menestyksensä oli vuonna 1972 ilmestynyt Kukkaistyttö, joka voitti ensimmäisen pohjoiskorealaiselle elokuvalle myönnetyn palkinnon elokuvajuhlilla Tšekkoslovakiassa.
Uudessa asemassaan Jong-il nosti näyttelijät ja elokuvantekijät erityisasemaan lahjoittamalla heille etuoikeutetun aseman puolueen jäsenenä, parantamalla heidän asuinolojaan ja rakentamalla heille oman tavaratalon. Elokuvantekijät saivat osakseen erityiskohtelun, josta valtaosa pohjoiskorealaisista voi vain unelmoida.
Vuosien mittaan onni saattoi tosin muuttua. Näyttelijöitä pidätettiin milloin mistäkin rikkomuksesta eikä heitä enää nähty koskaan ruudussa. Elokuvan tarinoista ei aina saanut mitään tolkkua, kun heidän kohtauksensa poistettiin.
Pohjoiskorealaisissa elokuvissa oli oma kaavansa. Etelä-Koreaa ja Japania sai esittää vain vesisateessa ja mielellään yöaikaan. Pohjois-Koreassa paistoi taas aina aurinko.
Elokuvat upposivat hyvin pohjoiskorealaisiin, sillä heillä ei ollut muuta vertailukohtaa eristetyssä maassa. Elokuvissa käynti oli myös pakollista. Näytöksen jälkeisessä "kritiikki-istunnossa" varmistettiin, että elokuvan ydinviesti oli mennyt perille katsojiin.
Ulkomailla tosin pohjoiskorealaiset elokuvat eivät saavuttaneet samanlaista suosiota, vaan niitä pidettiin teknisesti kehnoina ja tarinoiltaan toisteisina ja tylsinä.
Jong-ilin pakkomielle elokuviin huipentui kahden eteläkorealaisen elokuvatähden, Choi Eun-heen ja Shin Sang-okin, kidnappaamiseen. Pariskunta pakotettiin tekemään Pohjois-Koreaa ylistäviä elokuvia sekä edustamaan maata ulkomaisilla elokuvajuhlilla.
Heidän elokuvansa toivat Pohjois-Korealle sellaista kansainvälistä menestystä, jota Jong-il oli jo pitkään kaivannut. Choin ja Shinin elokuvissa oli myös ensi kertaa ulkomailla kuvattua aineistoa. Ne olivat monille pohjoiskorealaisille ensimmäiset näkemänsä kuvat ulkopuolisesta maailmasta.
Yksi suurimmista menestyksistä oli Choin ja Shin ensimmäinen vankeudessa tehty elokuva, Lähettiläs ei palaa.
"Se on fantastinen", Jong-il oli riemuinnut ennakkonäytöksen jälkeen. "Ihan kuin eurooppalainen elokuva".
Choi ja Shin tekivät yhteensä seitsemän elokuvaa vankeusaikanaan, kunnes he pääsivät karkaamaan vuonna 1986 Yhdysvaltain suurlähetystöön Wienissä.
ANNIKA MARTIKAINEN / LÄNNEN MEDIA