”Köyhälla ei ole varaa ostaa halpaa” -sanonta on totisinta totta. Sanonta kuvaa mielestäni erittäin hyvin sitä, että köyhän on pakko ajatella kokonaisvaltaisesti ja toimia kokonaisuuden kannalta järkevimmin.
Terveydenhuollossa tähän kokonaisuuteen sisältyy yhteiskunta ja sen suomat taloudelliset resurssit, tiedot ja taidot sekä potilaan kokemukset. Kaiken toiminnan pitäisi olla suunnitelmallista ja kokonaisvaltaista. Näin ei valitettavasti aina ole, kerronpa tässä konkreettisen esimerkin.
Potilas joutui erittäin vakavaan onnettomuuteen, ja hänet toimitettiin sairaalaan. Ensihoito toimi loistavasti, ja potilas siirrettiin helikopterilla yliopistosairaalaan jatkohoitoon. Siellä leikkaustiimi teki erinomaista työtä, omaisille kerrottiin tarkasti, mitä oli tehty ja tulevaisuudesta siltä osin kuin siitä pystyttiin kertomaan. Potilas siirtyi tehohoitoon, jossa potilaan tilaa seurattiin ja pidettiin vakaana. Omaisiakaan ei unohdettu, hoitajan yhteystiedot annettiin ja hoitaja oli aina tavoitettavissa. Lääkärikin vieraili teholla usein, tai ainakin hänet oli helppo tavoittaa. Teho-osaston henkilökunta osasi kohdata omaisen juuri oikealla tavalla, asiallisesti informoiden, mutta kuitenkin toivoa ylläpitäen.
Edellä mainitut asiat maksoivat yhteiskunnalle valtavat summat, mutta tavoitteena oli kaiketikin saada potilas palautettua yhteiskuntaan, ehkä jopa tuottavaksi yksilöksi.
Potilaalle piti tehdä vielä korjaavia toimenpiteitä, joita ei tilanteen tässä vaiheessa pystytty vielä tekemään, fyysisistä syistä. Potilas siirrettiin kotikuntaan odottamaan tulevaa leikkaustoimenpidettä, jonka päivämääräkin oli jo annettu.
Potilas palautui kotipaikkakunnan sairaalaan, jossa hoitohenkilökunta oli empaattista ja selkeästi halusi toimia potilaan parhaaksi. Lääkäri oli harvoin tavattavissa, mutta pyydettäessä kuitenkin soitti. Hoito tuntui olevan hyvässä mallissa.
Jossain vaiheessa potilas siirrettiin toiselle osastolle kotipaikkakunnan sairaalassa. Henkilökunta vaikutti asiantuntevalta ja pyrki hoitamaan potilasta parhaalla mahdollisella tavalla. Vastuulääkäriä kyseisellä osastolla ei vaikuttanut olevan. Tiedonkulku osoittautui ensimmäiseksi hankaluudeksi. Potilaalla oli siis ollut sovittu leikkauspäivämäärä tälle osastolle saapuessaan, mutta tieto leikkauksen peruuntumisesta tuli omaisille vasta edeltävänä päivänä heidän sitä kysyessään. Omaiset olivat varanneet majoituksen yliopistosairaalan lähettyviltä voidakseen olla lähellä potilasta. Peruuntumistieto tuli niin myöhään, että omaiset joutuivat maksamaan turhan majoituksen. Tämä oli tietystikin pikkuasia tilanteessa, mutta osoittipa tiedonkulun toimimattomuuden.
Jo alkuvaiheessa yliopistosairaalassa oli kerrottu, että korjaustoimenpiteellä on merkitystä potilaan toipumiselle. Jos fysiikka olisi sen sallinut, toimenpide olisi tehty siellä ensimmäisen hoitojakson aikana. Mutta koska yhteiskunnan ja hyvinvointialueen rahoja täytyy säästää, potilas siirrettiin tuolloin kotipaikkakunnalle odottamaan toimenpidettä. Tämä oli ehkä se ensimmäinen virhe, väärä paikka säästää.
Sovittu leikkaus siis peruuntui, tuli joulun ja uudenvuoden pyhät. Yrityksistä huolimatta uutta leikkauspäivämäärää ei saatu sovittua. Omaisten huoli oli valtava, kuinka paljon toipuminen vaarantui?
Tässä vaiheessa potilas oli toipunut itsenäisesti liikkuvaksi, mutta tasapaino oli huono. Kerrottiin, että potilaalle oli tilattu suojakypärä, mutta sitä ei vielä oltu saatu. Miksi osastolla ei ole varastossa suojakypäriä? Omaiset odottelivat aikansa tilatun kypärän saapumista, kypärä ei koskaan tullut. Omaiset tilasivat kypärän itse, toimitukseen meni kolme päivää. Osastolle tilattu suojakypärä ei ilmeisesti ole tullut vieläkään!
Vuosi vaihtui ja saatiin leikkauspäivämäärä tammikuun lopulle. Potilas hortoili jatkuvasti omatoimisesti joko kypärä päässään tai ilman kypärää tasapainon ollessa edelleen huono. Omaiset toivoivat potilaalle omaa hoitajaa niille ajankohdille, kun eivät itse olleet paikalla. Omaiset toki olivat läsnä päivittäin vierailuajan puitteissa. Ylilääkäri oli sitä mieltä, että omaa hoitajaa ei tarvita.
Kauan odotettu leikkauspäivä lähestyi. Tällä kertaa tiedonkulku oli moitteetonta. Toiseksi viimeisenä yönä ennen leikkauspäivää potilas oli käynyt WC:ssä ilman suojakypärää ja kaatunut. Löi päänsä, onneksi kuitenkin sellaiselta kohdalta, jossa oli oma luu suojana. Otsaan tuli kuitenkin haava, jonka vuoksi sovittu leikkaus siirtyi jälleen; ihossa ei saa olla mitään rikkoja ennen leikkausta. Jos potilaalla olisi ollut oma hoitaja, kaatuminen olisi ehkä vältetty. Tai suojakypärä olisi ainakin ollut päässä, eikä ihorikkoa olisi tullut.
Olisiko kaikki sujunut kaikkien osapuolten kannalta paremmin, jos potilas olisi odottanut leikkausta yliopistosairaalassa? Leikkaus olisi ehkä pystytty tekemään nopeammalla aikataululla ja lopputulos olisi ollut parempi. Olisiko kotipaikkakunnan sairaalassa kannattanut laittaa ylimääräinen hoitaja tätä potilasta varten? Kaatuminen ilman suojakypärää olisi vältetty, odotettu leikkaus olisi saatu tehtyä suunnitelmien mukaisesti ja potilaan toipuminen olisi edistynyt. Kun toimenpide siirtyy jälleen hamaan tulevaisuuteen, toipumisennuste on todennäköisesti huonompi. Jos optimaalisella hoitoketjulla potilas olisi kuntoutunut tuottavaksi yhteiskunnan jäseneksi, miten mahtaa nyt käydä. Inhimillisestä kärsimyksestä ei tässä vaiheessa kannattaisi edes puhua, sillehän ei löydy numerovastineita.
Suunnitelmallinen ja kokonaistilanteen huomioiva toiminta olisi äärimmäisen tärkeää niin terveydenhuollossa kuin muuallakin. Pienten yksittäisten säästöjen ja irtopisteiden toivossa ei päättäjien pitäisi päätöksiään tehdä.
Tarja Mäkitalo
Vaasa