MIELIPIDE
Kuolema koskettaa meitä jokaista. Se on elämän ainoa varma asia, ja silti se on aihe, jota välttelemme viimeiseen asti.
Puhumme säästä, työstä ja arjen kiireistä, mutta kun keskustelu kääntyy kuolemaan, huoneeseen laskeutuu hiljaisuus. Aivan kuin sana kuolema olisi liian raskas lausuttavaksi.
Usein vasta silloin, kun kuolema osuu omalle kohdalle, ymmärrämme menetyksen todellisen painon. Silloin kyse ei ole enää abstraktista ajatuksesta tai uutisotsikosta – vaan ihmisestä, äänestä, naurusta ja kosketuksesta.
Iso pala irtoaa elämästä, ja jäljelle jää tyhjiö, jota mikään ei täytä. Menetys ei ole vain surua. Se on myös arjen rikkoutumista, yhteisten muistojen muuttumista kipeiksi ja tulevaisuuden suunnitelmien katoamista.
Suru ei kuitenkaan kosketa vain surevaa itseään. Se koskettaa myös ympärillä olevia. Juuri siinä kohtaa moni meistä menee hiljaiseksi.
Emme tiedä mitä sanoa, pelkäämme sanovamme jotain väärin tai pelkäämme toisen surua. Niinpä väistämme, vaihdamme aihetta tai jätämme kysymättä, miten toinen oikeasti voi. Samalla sureva jää helposti yksin.
Vaikeneminen ei poista kuolemaa eikä helpota surua. Se voi päinvastoin syventää yksinäisyyttä.
Surusta tulee helposti yksityinen taakka, vaikka sen pitäisi olla jaettu kokemus. Usein sureva ei kaipaa valmiita vastauksia tai oikeita sanoja. Riittää, että joku uskaltaa olla läsnä, kuunnella ja kohdata.
Kuolema muistuttaa meitä elämän rajallisuudesta. Juuri siksi siitä pitäisi pystyä puhumaan avoimemmin.
Kun hyväksymme sen, että kaikki on joskus menetettävissä, opimme ehkä arvostamaan toisiamme enemmän tässä hetkessä. Opimme sanomaan tärkeät sanat ajoissa ja olemaan läsnä toisillemme.
Kuolemasta ei tarvitse tehdä kevyttä tai helppoa aihetta. Se ei sitä ole. Mutta siitä pitäisi tehdä sallittu aihe.
Kun uskallamme puhua kuolemasta, uskallamme myös kohdata surun ja toisemme.