Sitä saa, mitä tilaa: vuosikausia suomalaiset ovat vaatineet halvempaa ruokaa, kun hintoja on pidetty korkeina. Kun se sitten lopulta tapahtui, alennuksia pidettiin epäterveinä ja vaarallisina.
Vuosi sitten kaikki ruokakaupat lähtivät hintahyökkäykseen toisiaan -tai Lidliä- vastaan. Asia kääntyi nopeasti keskusteluksi siitä, kuka alennusten maksajaksi joutuu.
Niitä löytyi joukoittain. Oikeastaan alennusten maksumiehenä pidettiin kaikkia muita, paitsi kauppiaita.
Nyt kierros otetaan uudestaan ja isot ketjut ovat ilmoittaneet alentavansa tuotteidensa hintoja. Se hermostuttaa erityisesti ruuan tuottajia, joita tässä maakunnassa on paljon.
Maatiloilla tilanne on sama kuin muissakin firmoissa: vähemmillä tuloilla pitäisi tehdä sama tai enemmän kuin ennen. Jos ei työn tehostaminen onnistu, jätetään jotain vaan kylmästi tekemättä. MTK:n puheenjohtaja Juha Marttila sanoi tällä viikolla uutisissa, että kohta aletaan repimään sikojen häntiä ja pumppaamaan possut täyteen antibiootteja.
Yksikään kuluttaja ei ääneen sano, ettei tuollainen toiminta haittaisi ja laittaisi miettimään kaikkiin juureviin suomalaisiin jo lapsena iskostettua kysymystä: mistä ruoka tulee?
Nykypäivänä useimmat eivät tiedä vastausta tuohon kysymykseen. Tutut merkit voivat olla muualla kuin Suomessa tehtyjä. Sen jäljille pääsemiseksi ei pitäisi joutua salapoliisiksi. Luullaan suomalaiseksi, mutta ei tiedetä.
Ihmisillä on myös tapana kertoa toiveistaan vähän hienommin kuin todellisuudessa on: ruokaostoksilla sanotaan vain laadun ja kotimaisuuden ratkaisevan, vaikka usealle lompakon lyöntikunnosta riippuu kaikki. Siansaparoiden repiminen unohtuu äkkiä.
Onneksi suhtautuminen ruokaan ei ole on-off vaan moniarvoista. Toisaalta ostetaan roiskeläppäpitsoja nälkään. Niitä halveerataan, mutta kulutuksen täytyy olla suurta valikoimasta ja euron tarjoushintatasosta päätellen.
Toisaalta ruokaan suhtaudutaan ennennäkemättömällä hartaudella. Pursotetaan duchesse-perunoita sunnuntaiksi ja katsotaan kokkiohjelmista keittiömestareiden vinkkejä.
Markkinahäiriöksi nimitetty saksalaisketju on onnistunut yhdistämään nämä toisistaan poikkeavat vaikuttimet, halpuuden ja gourmetin, prosciuttoineen ja pestoineen.
Ulkomaan erikoisuuksien kanssa ei kotimainen valmistaja voisi kilpailla edes hinnalla, koska hyvin toimeentuleva on valmis maksamaan jopa vähän enemmän, kun tuote on aito ja hintamielikuva ruokkii laatumielikuvaa. Kaikki kosmetiikkaputelitkin myydään ”kalliimpi on parempi” -ajatuksella.
Suomessa on omat kotimaiset tuotteensa, joita arvostetaan laajasti, vaikka ei muualle vietäisikään. Hyvästä brändimielikuvasta ollaan valmiita maksamaan enemmän: Se toimii esimerkiksi lakeudella suuren suosion saaneiden Reko-lähiruokapiirien kohdalla.
Suomiruualle käy huonosti, jos se ei pysty pärjäämään kunnolla ulkomaisille sekä halvan hinnan että paremman ruuan sarjoissa.
Halpaa mikropitsaa ostetaan, kun on nälkä, mutta ei rahaa. Niitä valmistetaan suuria määriä eli ne tuovat työtä tiloille ja tehtaisiin. Myös paremmalla ruualla pitäisi pysyä kovassa kilpailussa mukana.
Suomalainen ruoka häviää ennen pitkää markkinoilta, jos sitä tuotetaan tappiolla. Mutta se häviää sieltä myös, jos ihmisillä ei ole rahaa ostaa sitä. Hinnoille on tehtävä jotain, että Suomiruoka pysyisi kaupoissa.
SATU TAKALA
satu.takala@i-mediat.fi