Kekkonen hiihti ja kalasti, Stubb golfaa ja triathloi. Ulkopolitiikassa usein harrastukset ovat osa politiikkaa ja politiikka osa harrastuksia. Wienissä tanssittiin jo 1800- luvulla ja samalla suunniteltiin uutta maailmanjärjestystä. Kaikki suunnittelijat eivät tanssista hengissä selvinneet, kun Wienin tanssivakongressi nimityksen keksinyt ruhtinas de Ligne menehtyi kesken kongressin. Raskas työ, raskaat huvit.
Ennen vanhaan maailmanjärjestys tai maailman järjestymättömyys ratkaistiin kahden suurvallan välillä. Silloin ulkoministerimme salkku painoi, koska ulkopolitiikalla oli sekä taloudellinen, että eksistentialistinen merkitys. Kunnes sitten historia päättyi Neuvostoliiton hajoamiseen, kommunismin uhan katoamiseen ja liberaalin demokratian voittokulkuun. Nopeasti se tosin muuttui uusliberalismin voittokuluksi.
Historian loppumisen jälkeen Suomessa aloitettiin syyllisten etsiminen. Tai ainakin jälkiviisastelu. Kuka oli ollut Neuvostoliiton talutusnuorassa ja kenen lauluja lehdistössä, kirjallisuudessa ja taiteessa on laulettu. Oikeisto pääsi ampumaan vasemmistoa väärässä olemisesta. Tosin vain paukkupanoksilla, niin vahvaa oli ollut myös kokoomuksen usko Neuvostoliiton ikuisuuteen.
Suomessa suometuttiin urakalla koko poliittisen kartan ääripäästä toiseen. Valtion päämiehet (nimenomaan miehet) korvaamattoman Kekkosen johdolla vakuuttivat Suomen ja Neuvostoliiton välistä ystävyyttä. Kansalaiset tiesivät, kuten päämiehetkin, sen olevan ainoa tie hauraan itsenäisyyden säilyttämiseen. Puolueettomuuteen pyrittiin, tavoitteet saavutettiin. Ei välttämättä kovin kauniisti, ainakaan jos tyylipisteitä jaetaan tämän päivän arvojen ja näkemysten pohjalta.
Historia alkoi kuitenkin uudestaan, kun liberaalista demokratiasta uusliberalismiksi kehittynyt järjestelmä ei kyennytkään säilyttämään ideologista tasapainoa ja tyrehdyttämään ihmiskunnan ikuista ahneutta. Vasemmisto on päässyt ampumaan oikeistoa väärässä olemisesta, tosin vain paukkupanoksilla, niin kyvytön on vasemmisto ollut tarjoamaan uskottavia vaihtoehtoja.
Uudessa historiassa Suomi ei enää suometu, vaan se rakentaa kansainvälisiä suhteita arvopohjaisen realismin kautta. Siinä viidakossa ei pyritä puolueettomuuteen tai miellyttämään suurta naapuria. Uuden ulkopolitiikan kulmakivi on pitää Yhdysvaltojen arvaamaton johtaja tyytyväisenä. Päämiehet- ja naiset uskovat sen olevan ainoa tie kansakunnan itsemääräämisoikeuden säilyttämiseksi. Saattavat olla oikeassa. Saattoi olla Kekkonenkin.
Antti Knuuttila (Vas.)
Kirjoittaja on kaupunginvaltuutettu ja aluevaltuutettu Seinäjoelta.