Kekkosen miehenä tunnettu Juhani Suomi tylyttää Kanava-lehden viime numerossa varsin vahvasti Suomen nykyistä ulkopolitiikkaa. Hän sanoo jo otsikossa, että ”Muistinsa menettänyt kansa elää enää puolittain”.
Jotta tulevaisuutemme ei näyttäisi liian ruusuiselta, voidaan sanoa, että Suomi vain puolivaloilla myös taloudessa. Yritysten johtamiseen ei käytetä sitä luovaa panosta, joka niillä on henkilöstössään, mutta se ei johdu muistin menetyksestä, vaan päinvastoin siitä, että ollaan kiinni vanhoissa muistoissa. On jämähdetty tiukasti niihin alkuasetuksiin, jotka määriteltiin Aleksanteri toisen aikaisen teollisuuskomitean mietinnössä.
Sen mukaan metsäteollisuudessa oli oleva Suomen tulevaisuus. Samalla saatiin vastaus Sauli Niinistön ministeriaikanaan esittämään ihmettelyyn, mihin työsuhteessa tarvitaan ”auringontarkkoja” sääntöjä.
Ihmiset olivat tottuneet elämään vapaina luonnonoloissa, joten heidät oli koulutettava teollisuuden työvoimaksi, kuten Raimo Havusela kertoo väitöskirjassaan. Tätä varten perustettiin samaan aikaan Uno Cygnaeuksen ajatusten pohjalta kansakoululaitos.
Kun näiltä ”luonnonlapsilta” puuttui ymmärrys yritystoiminnasta, he tarvitsivat myös tiukkoja sääntöjä, eikä heistä ollut yhteistyökumppaneiksi yrityksen johtamisessa.
Suomalainen johtaminen on edelleen jämähtänyt näihin perusasetuksiin. Sitä osoittaa myös hallituksen vientimalli ja laki paikallisesta sopimisesta.
Työntekijät ovat edelleen työvoimaa, kuten päivittäin kuulemme ja näemme mediasta, eikä lailla rakenneta yritysosapuolten keskinäistä luottamusta, joka on kaiken yhteistyön perusedellytys, vaan päinvastoin Metallityöväen Liiton entisen toimitsijan Kimmo Kevätsalon sanoin se uusintaa epäluottamusta ja luo tulkintariitoja, kuten myös yhteistoimintalaki.
Ekonomistit puolestaan hallitsevat talouskeskustelua, mutta mitään uutta annettavaa heillä ei ole. He eivät lainkaan tunne käytännön yritystoimintaa, vaan uskovat vain numeroihin ja ”käppyröihin”.
Tätä luottamuskuilua työnantajat pyrkivät keskitetyn tulopolitiikan aikana täyttämään jakelemalla rahan lisäksi runsaskätisesti rahan arvoisia etuja, joihin neuvottelujen takapiruna istunut valtion edustaja pani vielä vähän päälle ”valtion vastaantulona”. Muutamista niistä hallitus yrittää nyt epätoivoisesti rimpuilla eroon.
Suuri hinta on maksettu siitä, että yrityksiä ei kiinnostanut se henkilöstökonsultointiohjelma, jonka Metalliteollisuuden työnantajaliiton huippujohtajien työryhmä 1970-luvun alkuvuosina valmisteli vaihtoehdoksi yt-laille. Ohjelman perusajatus on, että työntekijöiden ajatukset ja ideat otetaan mukaan kaikissa yrityksen muutos- ja kehitystilanteissa. Se voidaan tehdä vapaamuotoisesti ilman mitään pakkolakia. Sillä olisi rakennettu myös osapuolten keskinäistä luottamusta.
Tämä olisi luonut pohjan, jolta asiaa oli voitu kehittää edelleen. Olisimme Ruotsin kanssa tasatahdissa.
Suomella ei ollut eikä ole varaa arvokkaimpien resurssiensa tuhlaukseen.
Kauko Parkkinen
OTK, VTM, tietokirjailija
Metalliteollisuuden työnantajaliiton entinen neuvottelujohtaja