Nyt kun kaikki puolueet esittelevät kilpaa omia leikkauslistojaan ja/tai veronkorotuksiaan tai -alennuksiaan, tulee äänestäjä-kansalaisen olla tarkkana noita punnitessaan. Vastaavia listoja on esitelty parikymmentä vuotta vaaleista toiseen eikä juurikaan kestävää käännettä ole saatu aikaan, Seuraava hallitusohjelma purkaa ja korjaa edellisen hallituksen tekemiä toimenpiteitä yleensä vastakkaiseen suuntaan.
Tätähän tämä polarisoitunut ja populismilla terästetty yhteisten asioiden ajaminen on ollut viimeiset 15 vuotta. Asiantilasta ei voi syyttää yksinomaan puolueita, vaan myös meitä äänestäjiä, jotka olemme vaaleissa muodostaneet äänestyskäyttäytymisellämme kulloisetkin voimasuhteet eduskuntaan.
Kestävien ja ongelman juurisyihin vaikuttavien ratkaisujen löytämiseksi pitäisi tarkastella eri ryhmien strategisia, pidemmän ajan tavoitteita yhteiskunnan kehittämiseen. Suomen valtion väkiluku ei ainakaan näin näkyvillä olevassa tulevaisuudessa juurikaan nouse. Tulojen ja menojen välistä tasapainoa olisikin haettava muualta kuin palvelujen leikkureilla tai veronkorotuksilla. Jääkö jäljelle muuta kuin puuttuminen aikojen kuluessa paisuneeseen julkiseen hallintoon?
Osittain aiheettakin parjattu aluehallintouudistus on ollut ainoa valopilkku hallinnon uudistamisessa viimeisten vuosikymmenten aikana. Suurin virhe aluehallintouudistuksen yhteydessä oli se, ettei ainakaan vielä ole kyetty merkittävästi vähentämään ja/tai siirtämään kuntien ja valtion hallinnon aluehallinnollisia tehtäviä aluehallintojen harteille.
Nykyaikainen eurooppalainen hallintomalli perustuu lähes kaikissa muissa EU-maissa vallalla olevaan hallinnon läheisyys- eli subsidiariteettiperiaatteeseen.
Onhan se jotenkin järjenvastaista, että valtion reunamilla sijaitsevassa pääkaupungissa tiedettäisiin paremmin, miten kunkin maakunnan erityispiirteet ja haasteet huomioitaisiin valtakunnallisessa päätöksenteossa parhaan aluekehityksen aikaansaamiseksi. Poliittisille voimille, lähinnä kokoomukselle ja demareille, on varmasti vaikea ajatus joutua luopumaan noin satavuotisista valtarakenteista.
Jotta tästä umpisuosta päästäisiin edes jotenkin eteenpäin, tulisi muodostaa parlamentaarinen elin uudistamaan, kehittämään ja ennen kaikkea tehostamaan tätä paisutettua hallinnollista byrokratiaamme. Siinä kehitystyössä tulisi selvittää kaikki ne byrokraattiset turhuudet sekä kaikki se hallinto, joka olisi perusteltua ja jopa välttämätöntä siirtää aluehallinnoille.
Hallinnon nykyaikaistaminen toisi uutta dynaamisuutta ummehtuneeseen hallinnolliseen viidakkoomme ja olisi omiaan vähentämään paineita tuleviin kansantalouden kanto-ongelmiin. Hallinnon virtaviivaistaminen ja tehostamien vapauttaisi valtiolta ja kunnilta työvoimaa tuottavampiin toimiin yhteiskunnassa, joka kipuilee työvoimapulan kanssa.
Nykyinen keskusvaltajohtoinen hallintojärjestelmä on liian kallis, liian epätehokas eikä anna alueiden kehittyä kunnolla omien vahvuuksiensa kautta. On todella hämmästyttävää, ettei alue- ja kuntahallinnon perinpohjainen uudistaminen ole ollut säästökeskustelussa käytännössä lainkaan esillä. Suuri este taitaa olla nykyisten vallanpitäjien haluttomuus luopua betonoiduista valtarakenteista, joiden avulla pidetään käynnissä poliittisia tahoja hyödyttäviä yhteiskuntaan sisäänrakennettuja pääomantekomekanismeja.
Keskusta edes yritti käynnistää hallinnon uudistamista 2010-luvulla soteuudistusreformineuvotteluissa. Viimeaikaisen kehityksen valossa näyttää vahvasti siltä, että yhteiskuntaamme voidaan uudistaa ja kehittää ainoastaan keskustalaisen yhteistyön akselilta. Valitettavasti nykyinen polarisoitunut yhteiskunnallisen keskustelun ilmapiiri käytännössä aiheuttaa sen, että joutunemme tulevinakin vuosina tyytymään hyvinvointivaltiota kuihduttaviin leikkaus- ja veronkorotuslinjaan, mitä kulloisetkin vallanpitäjät ratkaisuehdotuksissaan omia äänestäjiään lepytelläkseen painottavat.
Lasse Kojonen
Ilmajoki