Suomalaisen yleisurheilun entisen kärkilajin karsintaan astelee Kalevan kisoissa lauantaina kaukana kansainvälisestä mitalitasosta olevia, monenlaisia vaivoja potevia ja poteneita urheilijoita.
Isolla osalla heistä tulostaso menee pikemmin taakse- kuin eteenpäin. Jotkut ovat junnanneet samojen tekniikkaongelmien kanssa vuosia.
Lähes poikkeuksetta kaikilla on joku vamma tai vaiva, joillakin useita ja pitkäaikaisia. Lähes kaikkien kohdalla tilanne on myös jokseenkin pysyvä tai ainakin säännöllisin väliajoin toistuva.
Lajin kirkkaimman kotimaisen tähdenkin kilpailukuntoisuus on vähän kuin sähkön hinta: se on päivästä kiinni. Hyvänä päivänä terveenä leimahtaa kyllä, mutta epävarmuustekijöitä riittää.
Niin ei pitäisi olla, sillä jatkuvien kremppojen kanssa kilpaurheilijana eläminen ja oleminen on hankalaa.
Valmennuksellisestikin moinen tilanne on suorastaan kuolettava. Urheilija ei pääse kisakuntoon, heittovarmuutta ei synny eikä teknisiä ongelmia voi korjata, kun harjoittelua eli toistoja ei voi tehdä.
Ja kysehän on miesten keihäänheitosta. Karsinta heitetään Kalevan kisoissa lauantaina ja finaali sunnuntaina. Laji oli vuosia arvokas kruununjalokivi, johon Kalevan kisat on katsottu sopivaksi päättää.
Ei ole enää. Naisten seiväshypyn tai pika-aitojen siellä pitäisi olla.
Miesten keihäänheiton asema kärkilajina pohjautui moneen asiaan.
Ensinnäkin suomalaismiesten olympia- ja MM-kisamenestys oli pitkään lähes katkeamatonta. Se alkoi olympiahämäristä, ja kesti aina vuoteen 2015 saakka. Keihäsmenestys oli sukupolvikokemus, joka oli kaikilla suomalaisilla.
Jos ajatellaan vuosikymmenien ajanjaksoa, niin miesheittäjiä oli runsaasti ja kärkikin oli pääosin suhteellisen laaja. Suomi ei siis ollut yhden, eikä edes kahden heittäjän varassa. Se tarkoitti myös keskinäistä kilpailua, ja arvokisoihin todella oikeasti karsittiin.
Mitä metreihin tulee, niin niitähän suomalaisheittäjät tuuttasivat tulemaan ei nyt ihan liukuhihnalta, mutta sinnepäin kuitenkin. Keihäsmallin vaihtumisen jälkeen ysikymppisten määrä tietysti väheni, mutta niin se väheni kaikilla.
Tero Pitkämäki, nyt jo ex-heittäjä, on viimeisin suomalainen MM-kisamitalisti. Hän oli pronssilla Pekingissä vuonna 2015.
Antti Ruuskanen, hänkin jo ex-urheilija, taas on viimeisin suomalainen keihäsmies olympiamitaleilla. Ruuskanen otti hopeaa Lontoossa vuonna 2012.
EM-kisojen, jotka tuntuvat Suomelle otollisilta menestyskarkeloilta, viimeisin mitalisti on sentään vain vuoden takaa. Lassi Etelätalo nappasi pronssimitalin 2022.
Keihäänheitosta on vaivatonta ajatella, että vaillinaisessakin kisavireessä on mahdollista pärjätä, kun yksi onnistunut heitto riittää arvokisavoittoon tai arvokisamitaliin. Tietyllä tavalla näkökulma on täysin totta, ja potin räjäyttäjiä on historian saatossa ollut.
Onnistuneita heittoja tarvitaan kuitenkin vähintään kaksi, sillä ensin on selvittävä karsinnasta finaaliin. Heittäjällä on karsinnassa kolme mahdollisuutta.
Suomalaisista MM-Budapestiin on jo valittu Oliver Helander, joka on myös toistaiseksi ainoa suomalainen, joka on tällä kaudella ylittänyt 85 metrin rajan. Alle sen ei mitalia MM-tasolta todennäköisesti lohkea.
Maailmalla 85 metrin paremmalle puolelle on tällä kaudella heittänyt myös seitsemän muuta miestä, joten jos Helander pysyy kasassa ja heittää finaaliin, niin kyllä – yksikin heitto saattaa riittää.
Toni Kuuselalle ja vaivoja poteneelle Etelätalolle tasainen 85 metrin vire vaikuttaa tällä hetkellä työläältä. Muille suomalaisille edes 82-metriset ovat yksittäisiä huippuonnistumisia.