Minulla on itselläni käynyt tavattoman hyvä onni sukulaisten osalta. Ovat miellyttäviä ja kohteliaita. Olen kiitollinen saadessani olla osa juuri tätä hienoa porukkaa.
Sukulaisiksi tullaan syntymällä samaan perheeseen tai ryhtymällä puolisoksi tai ottolapseksi. Geneettisestä perimästä ei voi erota.
Sukulaiset ovat nähneet meidät lapsina ja nuorina ja aikuisina. He ovat jutelleet tekemisistäni äitini kanssa ja puhuvat silti minulle kuin vertaiselleen.
Sukulaisuussuhteet askarruttavat minua.
Alunperin sukuselvityksiä ryhdyttiin tekemään aatelissäädyssä. Aatelisuus periytyi mieslinjaa pitkin. Oli pakko pystyä todistamaan olevansa jonkun aitoaatelisen jälkeläinen, mikäli halusi vaikkapa valtion viran Ruotsi-Suomen hallinnosta. Tottahan sukupuulla ratkottiin myös maariitoja.
Siihen vanhaan ”hyvään” aikaan olit sukusi edustaja ja siinä kaikki. Huono linja teki sinustakin huonon ja valtaa sinulla oli niin paljon kuin vahvoja miehiä suvussasi. Rakastan ajatusta, että jokainen on niin hyvä tai huono kuin itse on. Rakastan nykyaikaa ja yksilövapauksia.
Rakastan seiniä ympärilläni. Itä-Suomessa esimerkiksi vaihtoehtona oli miniän pesti aviomiehen kotitilalla tämän vanhempia ja veljiä ja näiden vaimoja tottelemassa, kun kaikkeen tarvittiin paljon työvoimaa ja oli talon etu, kun siellä asui paljon aikuisia.
Rakastan rationaalisuutta. Suomessakin on ollut aika, jolloin kuolleet sukupolvet saivat konsultoida eläviä arjen kysymyksissä. Pyydettiin hyväksyntää vaikka naimakaupoille. Niinkuin harkintakyvyn taso ei olisi jo kuolemisella todistettu huonoksi.
Sukulaisilta odottaa enemmän hädän hetkellä. Ketään ystävää en ole syyllistänyt, vaikka ei ole päässytkään lapsenvahdiksi. Kuulisittepa ne itkuiset huokailut, kun sisko tai äiti yrittää jonkun menonsa takia olla vahtimatta lapsiani. Kun vanhenen, reipastelen kotiavulle, mutta soitan aamuviideltä lapsilleni ja kysyn miksette ikinä käy.
Silloin, kun elanto ei ole riippunut veren väristä, suurin syy sukupuiden laatimiseen on ollut halu selvittää yhteenkuuluvuutta. Omaksi koetun porukan koostumusta ja asuinpaikkoja. Sitä, millaisiin ihmisiin itse on kytkoksissä.
Lueskelin aiheesta Kirsti Ijäksen yleistajuista Sukupuu-kirjaa. Suvulla on väliä itsensä ymmärtämisessä. Hänen mukaansa me käymme nyt läpi isovanhempiemme ikäpolven ongelmia. Niiden kanssa lapsuutensa eläneet omat vanhempamme eivät voi niistä vielä puhua. On tunnettava juurensa ja vanhat jännitteet, ettei omasta elämästä tulisi menneiden toisintoa.
Ijäksen lohduttava neuvo on, etteivät suvun tekemiset ole kohtalo. Ei omien vanhempienkaan malleja ole pakko toistaa, jos jo lapsena näki, että pieleen menee.
Valheet ja vaikeneminen vaativat lisävalheita. Kohta häpeä liittyy sekä itse sukusalaisuuteen, että sen peittelyyn.
Eikä mikään ilahduta tulevaisuuden sukututkijaa yhtä paljon kuin hyvät tarinat. Ne nykyihmisen niin hiljaiseksi vetävät lehtolapset, huorintekijät, noidat tai Helsingissä miehen kanssa asuvat pikkuveljet ja lepakkotädit, vaietut varkaat ja lainrikkojat ja poissuljetut vajaamieliset.
Rakastan nykyaikaa.
HANNA PALOVUORI