Harri Koskelan kirjoituksen aihe 27.2. lehdessä on erittäin tuttu. Olen työskennellyt terveydenhuollossa yli 40 vuotta. Pääosan siitä perusterveydenhuollossa esihenkilötehtävissä, joten uskallan sanoa, että minulla on kohtuullisen vankka kokemus myös nykyisen hyvinvointialueen synnytystuskista.
Syntysanat taidettiin lausua jo vuonna 2006, kun kunta- ja palvelurakenneuudistus (PARAS-hanke) putkahti esiin. Siihenhän sisältyi myös palvelupiirimalli, jolla sabluunalla sote-palvelut oli ajatus tuottaa.
Siis yli 15 vuotta on soten tulevista muutoksista sairaalamaailmassakin puhuttu, milloin enemmän, milloin vähemmän. Suunnitteluaikaa on ainakin ollut yllin kyllin. Sitä ei vain syystä tai toisesta ole käytetty.
Sitten tuli kiirus ja hyvinvointialueet polkaistiin matkaan. Puhdasta politiikkaahan se oli, mutta siihen en nyt puutu.
Myös Ilmajoella esiteltiin tavoitteita eri tasoilla. Asiakasnäkökulmakin kyllä taidettiin mainita. Vuosikymmeniä ruohonjuuritasolla työtä tehneelle kuulosti ylätason hienolta teoreettiselta hymistelyltä.
Esityksen jälkeen kysyin, miksei missään mainita hoito-/palveluketjuja. Toimivat palveluketjut ovat kuitenkin ehdoton edellytys niin asiakkaan, organisaation kuin taloudenkin näkökulmasta. Siis oikea asiakas/potilas oikeassa paikassa oikeaan aikaan. En saanut oikein minkäänlaista vastausta. Olisin sitä kyllä odottanut, koska koko työurani ajan nuo palveluketjut ovat takunneet.
Hyvinvointialueen sivuja kun lukee, sieltä löytyy kyllä tavoitteita, suunnitelmia ja strategioita. Suunnitelmat saadaan elämään käytännössä myös ruohonjuuritasolla: Tarvitaan sitä suorittavaa porrasta, mutta ehdottomasti myös lähiesimies. En osaa kuvitella eikä ole tullut vastaan esimerkiksi sairaalaosaston kokoista työyhteisöä, joka toimisi itseohjautuvasti, yhdensuuntaisesti ja tasapuolisesti ilman esihenkilöä.
Jotta muutosta voidaan edes ryhtyä tekemään, tarvitaan riittävästi tietoa tulevasta halutusta muutoksesta yksikön toiminnassa. Ja tietohan tulee organisaation johdolta. Tai sitten ei. Esimerkiksi vielä noin puoli vuotta ennen hyvinvointialueen käynnistymistä ei omalla osastollani ollut tietoa, muuttuuko sen rooli jotenkin ja jos muuttuu, miten. Tai mitä meiltä odotetaan.
Asian perään kysyimme monta kertaa ylemmiltä tahoilta ja vastaus oli aina sama: ei ole tietoa.
Tiedon kulun puutteesta väitän johtuneen myös Harrin kirjoituksessaan kuvaamat ongelmat, kun suorittavalla portaalla ei ollut tietoa lähiesimiehestä tai hänellä ei ollut tietoa päivän ohjelmasta.
Polkaistiinko hyvinvointialueen toiminta ensin käyntiin ja vasta sen jälkeen ryhdyttiin suunnittelemaan? Ei riitä, että ns. ylätaso on kirjannut tavoitteita ja strategioita. Ilman kaikkien tekijöiden sitoutumista ne jäävät pelkäksi hyminäksi mappeihin pölyttymään.
Siitä olen Harrin kanssa samaa mieltä, että eri tason johtajia vaikuttaa nykyään olevan paljon enemmän kuin aiemmin. Ja nyt en tarkoita lähiesimiehiä. Byrokratia tuntuu lisääntyneen, mikä ei ymmärtääkseni ole ollut tarkoitus eikä todellakaan nykypäivää.
On todella surullista kuulla entisiltä työkavereilta, millaiseksi työelämä on tämän ”uudistuksen” myötä muuttunut.
Palveluketjuja (erikoissairaanhoito, perusterveydenhuolto, asumispalvelut, sosiaalitoimi) olisi voitu kehittää jo iät ajat ilman mitään uudistuksia. Se olisi vaatinut ainoastaan aitoa halua yhteistyöhön eri toimijoiden kesken.
Tässä taloudellisessa tilanteessa hyvinvointialueen luottamushenkilöt voivat olla talkoissa mukana ja kohtuullistaa Suomen viidenneksi suurimpia kokouspalkkioitaan. Kun kerran koko hyvinvointialueella joudutaan raapimaan säästöjä kaikesta mahdollisesta, ei mitään kiveä pidä jättää kääntämättä.
Raija Viitamäki
osastonhoitaja evp
Ilmajoki