Ukrainan sota sen kun jatkuu, eikä kukaan osaa edes selittää miksi siellä soditaan, siis miksi Venäjä hyökkäsi. Ukrainaa on verrattu talvisotaan, mutta silloin Neuvostotasavaltojen liitolla oli syy ja peruste: Leningradin turvaaminen, kun raja oli vedetty melkein kaupunkiin saakka. Ei olisi kannattanut olla ahne. Mutta laiton se hyökkäys oli, eikä siinä kompensaatiot olisi auttaneet mitään, kun Kannas olisi kuitenkin tyhjennettävä.
Mutta Ukrainan sodassa ei ole järjen hiventäkään. Putin halusi vain vanhan NL:n alueet takaisin, ja olihan siellä rajasotaa käyty jo kymmenen vuotta ynnä Krim vallattu takaisin. Omituista kaikki on.
Täysimittainen sota on jotakin käsittämätön asia. Yleensä ihmishenkiä varjellaan viimeiseen saakka. Tappo, murha ja surma ovat vakavia rikoksia, joista saa helposti elinkautisen. Mutta kun sota julistetaan, kaikki tämä menee romukoppaan ja ihmishenki on suurin piirtein palaneen puupennin arvoinen. Sotilaat kaatuvat pommeihin ja luoteihin sekä siviilit siinä sivussa. Lääkärit yrittävät sitten paikata mitä voivat ja papit siunaavat sankarit.
Jotenkin sodat pitäisi saada loppumaan, kukaan vaan ei ole keksinyt keinoja miten. Sodankäynnistä on laadittu eettisiä sääntöjä ja puhutaan sotarikoksista, mutta tyhjiksi ovat normistot jääneet. Sota raaistaa ja katkeroittaa väistämättä. Ja silloin ei puhuta vain ihmishengestä vaan myös ihmisarvon loukkaamisesta. Jälki on niin kaameaa, ettei siitä kuvia lehteen voi panna – lukijat eivät toipuisi koskaan.
Mutta riittää riitaa ja rähinää kotomaassammekin. Tämän lehden kolumnisti sai lähtöpassit rockjuhlilta, kun oli kirjoittanut tuhmasti. Siinä alkaa toinenkin kolumnisti pelkäämään nahkansa puolesta, jos kirjoittaminen on mahdollisesti näin vaarallista. Ministeri sai potkut, kun oli flirttaillut ja ehkä oikein kannattanutkin äärioikeistolaisia aatteita natsismiin viittaillen. Jopa solmio oli epäilyksen alla.
Kannattaa varoa aatteiden ja ideologioiden ääripäitä – siellä aina vaara. Mutta kun niitä välttää, on väkisinkin suvaitsevainen ja sallisi mahdollisimman laajan sanavapauden. Sekin on vaikeaa, kun silloin toinen puoli saa sanoa minusta miten rumasti tahansa ja loukata arvojani ja identiteettiäni, mutta minun pitää se kohteliaasti sallia ja samalla pidettävä oma suu supussa.
Tarkoittaako tämä sitä, että rääväsuu jää aina voitolle, ja se kun jää voitolle, kerää enemmän ja enemmän kannatusta? Suvaitsevaisuus olisi kovin vaarallista.
Parempi antaa takaisin samalla mitalla. Seksuaalipoliittiset kysymykset ovat juuri nyt kovasti pinnalla. Montako sukupuolta onkaan olemassa – minä ainakaan en tiedä. Sateenkaariliike on vahvoilla, vai onko oikeasti?
Maahanmuutosta kiistellään ja kärsijöiksi joutuvat ne, jotka ansaitsisivat saada asua ja tehdä töitä Suomessa. Heitä tarvitaan, mutta suvaitaanko heitä. Ja muutama mätämuna pilaa koko joukon maineen. Onko olemassa sosiaaliturvan väärinkäyttäjiä ja laiskoja työnvälttelijöitä. Helsingin Herttoniemen metroasemalla näen kaikenlaista joukkoa, mutta miten tulkita näkemäänsä? Kaikille ei taida työ maistua, mutta miksi se ei maistu? Käsitykseni on, että mielenterveyden häiriöt ajavat nämä ihmiset kovin ahtaalle.
Apua tarvitaan, ei ahdistamista tai tuomiota.
Timo Airaksinen
filosofian
emeritusprofessori