Hektisessä nykyihmisen arjessa syyllistyn välillä siihen, että pidän lukutaitoa ja sen suomia mahdollisuuksia itsestäänselvyytenä.
200 vuotta sitten olisin ehkä osannut lukea, mutta naistoimittajana minut olisi naurettu sikarinkatkuisesta miestoimituksesta pihalle.
Ensi sunnuntaina 8.9. vietetään YK:n kansainvälistä lukutaitopäivää. Päivä on tärkeä, sillä yhä useammin eri tutkimukset kertovat lukutaidon heikkenevän.
Kansainvälisessä vertailussa Suomessa neljäsluokkalaiset osaavat lukea hyvin, mutta suunta on alaspäin. PIRLS 2021 -tutkimuksen mukaan Suomen tulos on laskenut merkitsevästi vuoden 2016 tuloksesta.
Lisäksi oppilaiden väliset lukutaitoerot ovat aikaisempaa suurempia. Heikkojen lukijoiden määrä on lähes kaksinkertaistunut.
Suunta saadaan toivottavasti käännettyä lähivuosina. Opetushallituksen lukutaitostrategian visio on olla maailman monilukutaitoisin maa vuonna 2030. Asian eteen tehdään töitä paikallisestikin. Vaasassa toimii esimerkiksi lukukummeja, -mummeja ja -kavereita sekä lukukoira-Iikka.
Uskon esimerkin voimaan – minun lapsuudessani vanhemmat lukivat ja kannustivat lukemaan. Lukeminen oli jo lapsena tie seikkailuihin ja sammutus tiedonjanoon.
Toki lapsuudessani virikkeitä ei ollut yhtä paljon kuin tänä päivänä, ja tuskin me olisimme osanneet taistella koukuttavia algorytmejä vastaan sen paremmin kuin nykylapsetkaan.
Nykypäivänä lukutaito tarkoittaa myös saatavilla olevan tiedon kriittistä tarkastelua. Ei siis riitä, että lapsi oppii lukemaan, vaan hänelle on opetettava myös medialukutaitoa – eikä saman taidon kehittäminen tekisi pahaa monelle aikuisellekaan.
Uutismedian liitto on julkaissut Medialukutaidon aapisen, joka on lahjoitettu Suomen jokaiselle 9.-luokkalaiselle. Aapinen auttaa lukijaa erottamaan oikean ja luotettavan tiedon valheellisesta ja vääristellystä.
Julkisen sanan neuvosto (JSN) luo journalismille raamit, joiden sisällä toimia, jotta journalismiin Suomessa voi luottaa. Lehdet eivät ole sosiaalisen median myötä kuitenkaan ainoita tiedon levittäjiä. Kuka tahansa voi saada somessa asialleen näkyvyyttä – riippumatta siitä onko asia tosi, vääristelty vai keksitty.
Medialukutaidon aapisessa P-kirjaimen kohdalla on päätoimittaja. Journalismissa päätoimittaja on aina vastuussa lehdestään. Sosiaalisen median ongelma on se, ettei sillä ole päätoimittajaa. Virheitä ei korjata, joten valheellinen sisältö leviää kuin kulovalkea.
JSN:n ohjeiden mukaan virheet tulee korjata. Vaasa-lehdenkin sivuilla näkyy joskus oikaisuja. Toimittaja on ihminen, ei oraakkeli tai hakukone, jolla olisi kaikki maailman tieto hallussaan. Tärkeintä on, että virhe korjataan – se on luotettavan journalismin edellytys.
Mitä avoimemmin tiedotusvälineet avaavat journalistisia prosesseja yleisölle, sitä paremmin ne erottuvat valheellista tietoa levittämistä tahoista.
Koinkin tärkeäksi viime viikon jutun, jossa kerroimme Vaasa-lehden tekoprosessista. Ihmiset ovat hyvin kiinnostuneita lehden tekemisestä, mutta moni ei tiedä alan käytönnöistä. Siksi niistä on hyvä kertoa avoimesti.
Toimittaja on vastuussa ennen kaikkea lukijoilleen, sillä heillä on oikeus saada tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu.
Lukijan vastuulle jää medialukutaito, etenkin sosiaalisessa mediassa.