O tempora, o mores. Oi aikoja, oi tapoja.
Tuo lause on kuulemma toistunut usein roomalaisen poliitikon ja kirjailijan, ennen nykyistä ajanlaskua eläneen Ciceron puheissa, joita en nyt tässä yhteydessä ala sen enempää referoida.
Soittaminen ja soittimet ovat aina heijastelleet aikansa kulttuuria ja elämää.
Kivikauden eurooppalaisten tiedetään soittaneen ainakin huiluja jo 35 000 vuotta sitten.
Lähi-idässä ja Intiassa paukuteltiin erilaisia rumpuja jo 5000 eaa.
Raamatun kirjoituksissakin Jerikon muureille kävi huonosti, kun pasuunat pärähtivät.
Tästä voitaneen päätellä, että ihmisillä (ainakin joillakin) on aina ollut tarvetta soittamiseen. Siinä suhteessa ihmisrotu ei ole paljon muuttunut. Mutta kuinkas on suhteen soittimiin laita?
1800-luvun Suomessa (tai missään muuallakaan) pianoon ei monellakaan kodilla ollut varaa. Se saattoi löytyä korkeintaan jostain rikkaasta eliittikodista.
Valurautarunkoinen, puupäällysteinen piano oli kallis hankittava ja ylläpidettävä. 1900-luvun sotien jälkeen vauraus Suomessakin lisääntyi ja pianoihin alkoi olla tavallisillakin ihmisillä varaa.
1900-luvun loppupuolella jokaisessa kulttuurikodissa piti olla piano. Tenava, oli musiikillisesti lahjakas tai ei, laitettiin musiikkitunneille, koska ystäpiirinkin lapset ottivat soittotunteja.
Kouluissa pianot syrjäyttivät vanhat harmonit. Vanhainkotiin hankittiin piano, jolla kanttori säesti hartaushetken virret muutaman kerran vuodessa.
Sotien jälkeen yleistyivät myös haitarit. Ne olivat pianoja halvempia ja helpommin liikuteltavissa. Nillä soitettiin tanssimusiikkia, viihdettä, jota sodan kokeneet sukupolvet ja vielä heidän vanhimmat lapsensakin, suuret ikäluokat kovin kaipasivat ankeitten sotavuosien jälkeen.
Varsinainen haitaribuumi ajoittui 1900-luvun lopulle. Parhaat pelit olivat pienen auton hinnoissa. Ja niitä myytiin ja ostettiin.
Seinäjoella hanurinsoittajien karkkikauppa oli Musiikki Järvepää. Valtakunnalliseen maineeseen kohonneeseen haitarikauppaan tultiin Helsingistä asti kuolaamaan pirunkeuhkoja. Liikkeen perustaja, Erkki Järvenpää oli vielä voittanut kultaisen harmonikan kilpailun.
Ostajina olivat suurten ikäluokkien entiset nuoret, sodanjälkeisen tanssi- ja viihdemusiikkiin kasvaneet, jotka olivat jo arava- ja autolainansa maksaneet.
Nyt ostettiin haitari ja ryhdyttiin opettelemaan. Oppia tarjosivat musiikkikoulut, hanuripiirit, kansalaisopistot ja yksityiset opettajat.
Emma-valssista lähdettiin liikkeelle ja kohta soitettiin jo Metsäkukkia. Esiintyminen oli kerran vuodessa, paikallisen tikkakerhon pikkujoulussa.
Nykyään alle seitsemänkymppisistä harva valitsi nuoruudessaan soittimekseen haitarin. Silloin soi rock. Kitaristit ja rumpalit olivat sankareita, joskus jopa basistit.
Rock ja haitari oli täysin yhteen sopimaton yhdistelmä. Ja aika harva soittaa rockia haitarilla nykyäänkään. Jazziin kurttu kyllä sopi ja sopii.
Haitaristien lukumäärä harvenee. Haitarit jäävät perikunnille. Mitäs niille nyt tehdä?
Pianotunneilla aikoinaan käyneet lapset muuttivat omiin oloihinsa, ja jos pianon soitto oli yhä osa elämää, soittimeksi tuli sähköpiano.
Raskaitten akustisten pianojen siirtelyyn ja epävireiseen ääneen - koska pianoja ei ole ymmärretty virityttää - kyllästyneet vanhemmat haluavat nyt luopua paljon tilaa vievästä vekottimesta, jolla kukaan ei ole soittanut enää vuosikymmeniin.
Mutta kuka haluaisi ostaa vanhan käytetyn pianon nykyaikaiseen asuntoonsa. Kuka ostaisi edes haitarin?
Kysynnän ja tarjonnan laki on nakertanut aikoinaan kalliitten laatusoittimien hinnat olemattomiksi.
Mitä se kertoo meidän ajastamme ja kulttuuristamme?
Jussi Asu
mestaripelimanni