– Vittu sä oot pieni. Et sä pysty pitämään mua.
Jos joku Lohjan Kisakalliossa 17. kesäkuuta 2024 ei olisi asiaa muuten huomannut, 17-vuotias Miikka Muurinen varmisti elämänsä ensimmäisissä miesten maajoukkueen harjoituksissa, että uuden sukupolven saapuminen näkyi ja kuului kauas.
Tällaista trash talkia – sanallista sodankäyntiä – koripallomaajoukkueen harjoituksissa ei ollut koskaan ennen kuultu, eikä todellakaan alaikäisen debytantin suusta. Tämän joukkueen harjoituksissa Lauri Markkanenkin on joutunut nuorimpana keräämän palloja.
Kaiken huipuksi meneillään oli harjoitus, ei peli, ja siksi Muurisen trash talkin kohteet olivat hänen joukkuekavereitaan, kokeneempia maajoukkuepelaajia. Mutta vanhat meriitit eivät painaneet mitään 210-senttisen teinilupauksen edessä.
Vittu sä oot pieni.
Vuosi ja kaksi kuukautta myöhemmin Muurista hymyilyttää, kun haastattelija kysyy hänen äänekkäästä trash talkistaan ensimmäisissä maajoukkueharjoituksissa.
– Niille piti kertoa, Muurinen selittää.
Let 'em know. Kerro heille, niin se menee Yhdysvalloissa, missä Muurinen on pelannut kaksi viime kautta.
– Jenkeissä treeneissä trash talk on jopa kovemmalla tasolla kuin peleissä. Sillä kehittyy, että treeneissä on kilpailua. Se jää kuitenkin kentälle. Pukkarissa nauretaan. Sitten mennään hakemaan safkaa ja mennään pelaamaan Pleikkaa, Muurinen selittää.
Ymmärsivätkö Suomen maajoukkueen pelaajat nuoren miehen kukkoilun?
– Kyllä ne tajusivat, että se jää kentälle. Heitettiin sen jälkeen läpyt.
"Emme pääse ajassa taaksepäin"
Keskiviikkona Tampereella käynnistyvissä EM-kisoissa Muurinen on Suomen jokerikortti. Lauri Markkanen on Suomen ehdoton ykköstykki, mutta hänen jälkeensä Muurinen on se, joka voi räjäyttää pelin purskahduksilla, joihin yksikään toinen maajoukkueen pelaajista ei ylety.
Muurinen kertoo olevansa pituudeltaan samat 210 senttimetriä kuin vuosi sitten, mutta sanoo sylivälinsä kasvaneen 220 senttimetriin. Kasvu selvisi, kun hän mittasi sylivälinsä tänä kesänä yhdessä isänsä, entisen maajoukkuepelaajan Kimmo Muurisen kanssa.
Muurisen ulottuvuus yhdistettynä hänen erinomaiseen liikkumiseensa mahdollistaa maajoukkueelle EM-kisatasollakin pitkien mutta nopeiden viisikoiden peluuttamisen. Mutta samalla Muurisen trash talk on kuuluva muistutus siitä, että uusi pelaajapolvi on uutta sukupolvea myös muutenkin kuin pelitaidoiltaan.
Kun ryhmä suomalaisia palloilulajien maajoukkuevalmentajia kävi heinäkuussa katsomassa koripallomaajoukkueen harjoituksia, päävalmentaja Lassi Tuovi ilmoitti vieraille, ettei hän alusta vierailleen joukkueensa pelitavasta, vaan zilleniaaleista. Sana on yhdistelmä Z-sukupolvesta ja milleniaaleista, ja Tuovi puhuu 2007 syntyneen Muurisen ikäisistä nuorista.
– Näiden kanssa me joudumme tekemään hommia, me emme pääse ajassa taaksepäin. Kaikki ymmärtävät mikä potentiaali näissä pelaajissa on. Heillä on omat jutut, jotka he tuovat, mutta meidän pitää saada heidät sitoutumaan ja saada heidät ymmärtämään, miten me olemme toimineet, Tuovi kertoo.
Kyllä, 38-vuotias Tuovi vastaa epäröimättä, kun häneltä kysyy, onko hän joutunut muuttamaan valmentamistaan zilleniaalien kohdalla.
– Näen tämän valmennuksessa äärimmäisen tärkeänä. Valmentajan pitää Tuomas Iisalon sanoin pystyä käyttämään ei aina sympatiaa, vaan empatiaa, asettumista toisen asemaan.
Totuus
Muurisen saappaisiin astuminen alkaa hänen oikean korvansa juuresta. Siellä on hänen tatuoinneistaan huomaamattomin, sirosti kirjailtu "The Truth", totuus.
– Se on itseluottamusjuttu. Mietin sitä, että jos ei mene putkeen, korvan takana lukee The Truth. Muistelen sitä, jos ei mene hyvin, niin jaksan taas painaa duunia.
Tällä äänekkäällä superlahjakkuudellakin on siis hetkiä, jolloin hänen itseluottamuksensa ei ole tapissa?
– Ei sitä pidä ulospäin näyttää, Muurinen sanoo.
Muurisen pelaajapolvi on varttunut älypuhelin kädessä ja sen aikuistuessa koripalloilun työmarkkinat ovat mullistuneet Yhdysvalloissa tapahtuneiden muutosten myötä. Ensin tulivat NIL-sponsorirahat, jotka tekevät parhaista yliopistokoripalloilijoista miljonäärejä jo ennen varsinaisen ammattilaisuran alkamista – ja heinäkuun alusta lukien amerikkalaisyliopistot saavat maksaa opiskelijaurheilijoille myös suoraan.
Tämän urheilutalouden moottorit ovat älypuhelin ja sosiaalinen media.
Maajoukkueen apuvalmentaja Hanno Möttölä sanoo nykynuorten heijastavan yhteiskunnan muuttumista yleisemmin. Möttölä valmensi viime vuoteen asti runsaan vuosikymmenen parhaita suomalaisjunioreita HBA Märskyn joukkueessa.
– On haastavampaa olla nuori kuin kymmenen vuotta sitten. On tämä aikamoinen viidakko, missä nykynuori elää, Möttölä sanoo.
Muurinen suhtautuu rahaan ja someen pragmaattisesti.
– Onko se (some) mulle tärkeää? Ei. Mutta onhan se ihan kiva. Pärjäisin ilmankin, mutta nyt on pakko olla sometähti, Muurinen sanoo.
Some tuottaa myös uudenlaisia urheilunäytöksiä, jotka eivät enää ole perinteistä kilpaurheilua. Muurinenkin pelasi tänä vuonna Rod Wave Elite -joukkueessa, joka kerää lukiopelaajia viikonlopputurnauksiin.
Siellä Rod Wave Eliten perustaja, influensseri Cam Wilder keksi Muuriselle lempinimen, jota tämä on itsekin jakanut somessa: Slim Jesus.
Laiha Jeesus on aika lailla zilleniaalimpi kuin Snowman (Lumiukko), Goldilocks (Kultakutri) tai Kool-Aid, joita toimittaja Saska Saarikoski ehdotti Lauri Markkaselle tästä kirjoittamassaan kirjassa.
Rod Wave Elite -turnausta voi arvostella ajanhukaksi ja tyhjänpäiväiseksi show'ksi, mutta Muurinen on eri mieltä.
– Mun mielestä pitää myös olla hauskaa. Se on hauskanpitoturnaus, johon kutsutaan korkealle rankattuja pelaajia ja ne pistävät faneille shown. Ei siihen mene kuin yksi viikonloppu, että ei siinä minusta mene aikaa hukkaan. Duuni jatkui maanantaina. Kyllä hauskaa pitää olla, ja se oli vielä hauskempaa kuin olin odottanut.
"Kerran se vain kirpaisee"
Koripalloliitto on ohjannut parhaitakin junioripelaajiaan käymään toisen asteen opinnot Suomessa ennen ulkomaille lähtemistä. Tätä tietä ovat kulkeneet lähes kaikki koripallomaajoukkueen nykyiset pelaajat, myös Lauri Markkanen – mutta ei Muurinen. Hän lähti 15-vuotiaana ensin Espanjaan ja sitten Yhdysvaltoihin.
– Ei siinä mitään syytä ollut. Mä halusin lähteä, Muurinen sanoo.
Viisitoistavuotiaana yksin maailmalle lähteminen on iso hyppy, mutta Muurisen omasta mielestä se ei suinkaan ole hänen rohkein tekonsa.
Muurinen on pikkupojasta asti nauttinut uimisesta ja veteen hyppimisestä. Kun laiturilta hyppiminen ei tuntunut enää miltään, hän alkoi kavuta korkeammalle.
Ja kun tikkuhypyt oli hypitty, piti alkaa kikkailla. Muurinen tekee death dive -nimellä kulkevia hyppyjä, joissa hyppääjä lähestyy vettä vatsallaan mutta vetää raajansa eteensä juuri ennen veteen törmäämistä.
Pari vuotta sitten Muurinen hyppäsi Helsingin Mustikkamaan ja Sompasaaren yhdistävältä Isoisänsillalta, muttei sen korkealta yläkaarelta, vaan jalankulkijoiden tasolta. Muurinen kertoo aina ennen hyppyä sukeltavansa alastulopaikalla, ettei pinnan alla odota ikäviä yllätyksiä.
Tänä kesänä Muurinen löysi Tampereelta pienen lammen, jonka nimeä hän ei tiedä.
– Mietittiin eka mimmin kanssa, että käyn hyppäämässä matalamman tason, 15 metriä. Kävelin 18 metriin ja ajattelin ettei tämä olekaan niin paha, Muurinen kertoo.
Muurinen joutui psyykkaamaan itseään ylhäällä. No, hyppäsikö hän?
Tarvitseeko sitä edes kysyä?
– Kyllä vähän puntti tutisi, mutta kun olin päättänyt että hyppään, niin en mä enää voinut siitä peruutella. Kerran se vain kirpaisee. Eikä edes kirpaissut, Muurinen hymyilee.
Ja hymyilee yhä sanoessaan, mitä odottaa EM-kisoilta. Mitalia.