Suomalaisessa – kuten varmasti monessa muussakin – yhteiskunnassa pesii ja periytyy halveksunta sivistystä kohtaan. Yhtenä syynä tälle lienee se, että entisaikaan proletaari on voinut aivan oikein todeta oppineiden edustavan ylempää luokkaa. Mutta vaikka tämä oppineita panetteleva ”luokkatietoisuus” – ilmauksena yhteiskunnallisesta epätasa-arvosta – olikin kai perusteltua, on siihen luullakseni alun alkaenkin sekoittunut aiheetonta kaunaa ja halveksuntaa – ei vain oppineita, vaan myös itse oppia kohtaan. Tavanomainen psykologinen ilmiö: koska ”oppi” ja ”sivistys” ovat akateemisten herrojen leikkikaluja, ovat myös nuo leikkikalut tietysti aivan yhtä halveksuttavia kuin herratkin. Täten siitä muodostuu melkeinpä ansio olla sivistymätön ”vähäisemmän” luokan keskuudessa, kun alemmuudentunnosta syntyy ylenkatse.
Kuvailtu asenne on säilynyt voimissaan tähän päivään saakka, ja aivan yhtä toisiinsa sekoittuneita ovat vieläkin toisaalta halveksunta ”oppineita” ja toisaalta halveksunta ”oppia” kohtaan, oli tämä tietoista tai ei. Edes aiemmin mainittu luokkaperuste ei ole tätä nykyä läheskään yhtä pätevä: 2020-luvulla, kansan syvien rivien 1800-lukua heijastelevista itsepäisistä tuntemuksista huolimatta, olisi jokseenkin kummallista kuvitella akateemikkoa todellisten ”herrojen” joukkoon. Näin ollen halveksunta itse sivistystä kohtaan näyttäytyy nyt vain sitäkin puhtaammassa muodossa, sillä mitä enemmän asiaan historiallisesti liittynyt luokkanäkökulma – eli jokseenkin oikeutettu perustelu halveksunnalle – heikentyy, on siinä samassa suhteessa myös ”oppineiden” panettelu puheessa väistämättä pikemminkin itse ”opin” panettelua, ilmaus sivistystä sinänsä halveksuvasta asenteesta.
Mainittakoon, että toki niin historiallisesti kuin myös tänä päivänä on oppineisuuden panetteluun proletaarin kanssa yhtynyt myös porvari aina silloin, kun ”teoria” on uhannut ”käytäntöä”, ja porvarillehan ”käytäntö” tarkoittaa tietysti vain pääoman loputonta kasvua. Tässä taas yksi asia, missä köyhä ja porvari saattavat löytää yhteisen sävelen perussuomalaisten puoluekokouksessa. Vasemmistoaatteeseen on puolestaan aina kuulunut se, että sivistystä pidetään arvossa, mutta kerro se nyt niille kainalopieruilleen naureskeleville ay-aktiiveille, jotka tuskin tietävät sitäkään, että alkuperäiset ohjenuorat sosialidemokraattiselle liikkeelle muotoili joku pöhlö vilosohvi.
Se on vielä sanottava, että tietysti aina on akateemikkoja, opettajia ja muitakin kansaa steariinillaan kiduttavia pikkudiktaattoreita, jotka piiloutuvat ”sivistyksen” kaltaisten sloganien taakse sulloessaan värittyneet väitteensä näennäisen tieteelliseen tai ylevään kaapuun. Ja kun omat näkökannat on kastettu ”sivistykseksi”, voi sanan ”sivistys” arvokkaalla konnotaatiolla alistaa rahvaan omaksumaan nuo näkökannat, etteivät he vaan kuuluisi sivistymättömien moukkien kastiin! Mutta se ei ollut tämän kirjoituksen aihe.
Mika Anton
Vaasa