Lapsena Siru Kulju, 29, muistaa paenneensa vanhempiaan.
Hän juoksi rappukäytävään tai naapurin luo silloin, kun alkoholistiperheen elämä kävi liian ahdistavaksi.
– Se oli jatkuvaa varuillaan oloa. Koskaan ei tiennyt, milloin tulee lähtö, Kulju toteaa vuosia myöhemmin.
Kulju muistaa käyneensä päivystyksessä jatkuvien vatsakipujen takia. Lääkärit eivät olleet löytäneet niille selkeää syytä. Hän uskoo, että alituiset pelkotilat olivat aiheuttaneet ne.
Humalassa vanhemmat kaltoinkohtelivat Kuljua ja tämän kahta pikkusiskoa. Kulju kuvaa sitä henkiseksi väkivallaksi.
Kuljun mukaan vanhemmat yrittivät myös rajoittaa yhteydenpitoa lasten isovanhempiin, jotta nämä eivät saisi tietää perheen ongelmista.
– Se oli semmoista kulissin ylläpitoa.
Ikuisesti kiitollinen
Viranomaiset olivat kuitenkin saaneet vihiä jo vuosia sitten siitä, mitä perheessä oikein tapahtuu.
Kulju kertoo, että hänestä löytyy ensimmäinen lastensuojelumerkintä syntymävuodelta.
Kun Kulju oli 11-vuotias, viranomaiset päättivät ottaa huostaan Kuljun ja hänen kaksi pikkusiskoaan.
–Olen siitä ikuisesti kiitollinen, että se vihdoin tapahtui 11 vuotta myöhemmin, Kulju sanoo.
Sosiaalityöntekijät tulivat yllätyskäynnille Kuljun kotiin. He totesivat näkemänsä perusteella nopeasti, etteivät Kuljun äiti ja isäpuoli kykene pitämään huolta lapsista.
Sosiaalityöntekijät päättivät sijoittaa lapset kiireellisesti kodin ulkopuolelle. Samana vuonna lapset otettiin huostaan.
Kulju kertoo aluksi vastustaneensa ajatusta.
Hän lukittautui 3- ja 7-vuotiaiden siskojensa kanssa asunnon wc-tiloihin. Hän tulkitsee myöhemmin reaktiotaan niin, että halusi suojella pikkusiskojaan ja ehkä äitiään, joka oli tiukasti kieltänyt kaikki ongelmat.
– Sanoin, että me emme tule minnekään.
Kulju muistelee sosiaalityöntekijöiden sanoneen, että sitten poliisin täytyy avata ovi. Tämän jälkeen Kuljun siskokset tulivat ulos vessasta.
Perhekodissa sai olla lapsi
Sen jälkeen edessä oli muutto toiselle eteläpohjalaiselle paikkakunnalle. Siskokset sijoitettiin samaan pieneen, kodinomaiseen perhekotiin. Se oli Kuljun mukaan varsinainen onnenpotku, sillä siskot eivät joutuneet erilleen toisistaan.
Arki mullistui kerralla. Kuljun mukaan kotona elämä oli jatkuvaa varuillaan olemista, mutta perhekodissa päiväjärjestys perustui ennalta suunniteltuun viikko-ohjelmaan.
– Se oli tosi turvallista, ja noinhan se pitäisi ollakin lapsilla, että he tietävät, mitä tapahtuu seuraavaksi.
Kotona Kulju kertoo huolehtineensa pikkusiskoistaan aikuisen tavoin. Hän muun muassa muistaa keittäneensä siskoille puuroa ja pesseensä heidän hiuksiaan. Perhekodissa tämä loppui.
– Oli helpottavaa itselle, että sai olla lapsi niin kuin sen ikäisen kuuluukin.
Harrastuksista ja kavereista voimaa
Lisäksi perhekodissa oli ympärillä turvallisia aikuisia, joihin saattoi luottaa. Ei enää aikuisten yöllisiä katoamisia baariin, joita vanhemmat saattoivat harrastaa.
Lisäksi perhekodin ohjaajat olivat Kuljun mukaan rentoja ja mukavia.
–Osa heistä on vielä tänä päivänäkin mukana elämässä.
Kulju kävi aluksi kotikoulua. Kun koulu lähti sujumaan, hän meni kunnan peruskouluun. Siellä hän kertoo saaneensa jo ensimmäisenä päivänä kavereita.
Koulun vastapainoksi tulivat myös harrastukset. Kulju oli aloittanut jo lapsuudenkodissaan tanssillisen voimistelun. Perhekodissa hän löysi joukkuevoimistelun, joka on vielä mukana vielä tänä päivänäkin Kuljun elämässä.
– Se on varmasti edesauttanut omaa toipumista, kun oli niin hyvä vastaanotto koulussa ja joukkuevoimistelussa.
Kuljut yrittivät pitää yhteyttä lapsuudenkotiin. Yhteys alkoi hiipua, kun vanhemmat eivät olleet sellaisessa kunnossa, että olisivat pystyneet puhumaan tai tapaamaan lapsiaan.
– Niitä pettymyksiä oli tosi monia, Kulju kertoo.
Kun Kulju täytti 18 vuotta, hän muutti omilleen itsenäistymisasuntoon. Silloin jälkihuollon enimmäisikäraja oli 21 vuotta. Toisin sanoen lastensuojelu tarjosi tukitoimia Kuljulle siihen saakka.
Kulju kokee, että olisi siinä vaiheessa kaivannut aikuisilta tukea enemmän. Hyppy perhekodin arjesta itsenäiseen elämään oli melkoinen loikka. Hän sanoo tunteneensa itsensä yksinäiseksi.
– Jälkikäteen ajattelen, että olin jopa masentunut silloin.
Nykyinen hallitus on laskenut jälkihuollon enimmäisikärajaa 25 ikävuodesta 23 ikävuoteen. Tämä surettaa Kuljua.
– Itse toivoisin enemmän tukea, kun nuori itsenäistyy.
Lapsuudenkokemukset ohjasivat ammatinvalintaa
Kulju asuu nykyisin Kurikassa. Hänellä on kaksi lasta, mies ja koira. Vanhempiinsa hän ei pidä enää yhteyttä, mutta yhteys muuhun sukuun on säilynyt koko ajan.
Myös Kuljun siskoille kuuluu hyvää.
– Olen ylpeä heistä.
Kulju on koulutukseltaan ylioppilas, lähihoitaja ja sairaanhoitaja. Opinnoissaan hän suuntautui lasten ja nuorten kanssa tehtävään työhön.
Nyt Kulju tekee hyvinvointiohjaajan äitiyslomansijaisuutta Kauhajoen kaupungin Perheohjaamossa. Hyvinvointiohjaaja auttaa työssään lapsia ja nuoria ratkaisemaan hyvinvointiin liittyviä ongelmia, ennen kuin ne paisuvat liian suuriksi.
Kulju uskoo, että hänen elämänkokemuksensa ovat vaikuttaneet ammatinvalintaan.
– Kun on kokenut monenmoista, niin osaa ja haluaa auttaa. Jotenkin ajattelen, että itseltä löytyy sellaista kokemusta ja sitä kautta taitoa ehkä samaa kokeneita lapsia ja nuoria.
Joensuun lapsisurma suututtaa
Siru Kulju vaikeni pitkään, mitä oli lapsuudessaan kokenut. Hän häpesi vaikeita kotiolojaan ja perhekotitaustaansa.
Nyt vaikenemisen aika on ohi.
– Muutamia vuosia sitten havahduin, että haluan puhua tästä enemmän.
Taustalla olivat myös lapsiin kohdistuneet julmuudet, joista osa on saanut runsasta julkisuutta osakseen. Ne herättivät pohtimaan, mitä Kulju voisi omalta osaltaan tehdä niiden ehkäisemiseksi.
Tuorein tapaus on Joensuun lapsisurma. Neljävuotias poika kuoli vammoihinsa viime vuoden kesäkuussa. Lapsen isäpuolta syytetään murhasta ja äitiä taposta. Pojan vammat oli aiheutettu höyrymopilla.
Lapsi oli ollut kiireellisesti sijoitettuna kodin ulkopuolella muutama kuukautta ennen kuolemaansa, mutta päästettiin kotiinsa takaisin.
Tapaus vihastuttaa Siru Kuljua.
– Tämä tapaus olisi voitu estää sillä, että lapsi olisi ollut pidemmän aikaa kodin ulkopuolella sijoitettuna.
Lisää rahaa lastensuojeluun
Kulju sanoo, että lastensuojelun parissa työskentelevillä on nykyisin liikaa töitä. He eivät ehdi tehdä töitään niin hyvin kuin haluaisivat.
– Varmasti vika on jossain ylemmässä tahossa, että tällaisia tapauksia pääsee käymään.
Asian ratkaiseminen vaatisi Kuljun mielestä lisäsatsauksia sosiaalityöntekijöiden määrän kasvattamiseen sekä ennaltaehkäisevien palveluiden lisäämiseen. Lastensuojelun työntekijöitä pitäisi opettaa tunnistamaan niitä merkkejä, jotka voivat viitata lapsen kokemaan väkivaltaan.
Kulju katsoo, että myös asiasta puhuminen voi auttaa kuitenkin niitä, jotka työskentelevät lasten ja nuorten parissa.
Hän käykin puhumassa omista kokemuksistaan eri tilaisuuksissa, joissa yleisönä on ollut muun muassa sosiaalityöntekijöitä. Kysyntää on ollut sen verran paljon, että Kulju on alkanut tehdä puhujakeikkoja kevytyrittäjänä.
Kulju muistuttaa, että lasten suojeleminen julmuuksilta ei ole vain sote-alan ammattilaisten asia. Kuka tahansa voi tehdä lastensuojeluilmoituksen.
Kulju sanoo lukeneensa omista lastensuojelun asiakirjoista jälkeenpäin, että juuri naapurit olivat olleet yhteydessä viranomaisiin hänen kotinsa asioista.
– Olen kiitollinen naapureille, jotka olivat tehneet lastensuojeluilmoituksia ja joiden luo sain mennä turvaan.