Loma yksillä, kesä kaikilla.
Tässä perinteiseen tapaan lyhyt tarina arjen hitaisiin hetkiin:
Oleillessaan Granskärissä, pääasiassa kesäaikaan, kreivittärellä oli tapana majoittua niin kutsutussa vinossa kamarissa.
Hän soitti minulle epäsopivana ajankohtana. Vastasin tietenkin, sillä sopimaton on leipälajini, eikä minulla ollut muuta, kuin vibaa puntissa ja aikaa tapettavana. Kreivitär kuulosti järkyttyneeltä. Sovimme, että saavun paikalle saatuani luuni kasaan.
Suljin puhelimen. Toimistoni sälekaihtimet viipaloivat valoa, jonka varassa pölyhiukkaset tanssivat.
Käynnistin veneeni moottorin muutamaa tuntia myöhemmin. Minulla oli ylläni 99 euron puku ja huopahattu ja näytin juuri sellaiselta, kuin saaristossa toimivan hyvin pukeutuvan yksityisetsivän tulee näyttää.
Granskärissä kreivitär johdatti minun saunarakennukseen, joka oli nukkunut syvää untaan jo liian monta vuodenkiertoa. Yksinkertaisen puukiukaan edessä lojui haljennut sinkkiämpäri.
– Tämän täytyy olla Conny boyn tekosia. Annoin hänelle epärehellisyyden tähden potkut muutamia kuukausia sitten. Hän kostaa minulle näin. Täysin toimiva sinkkiämpäri, nyt käyttökelvoton, kreivitär sanoi, sytytti savukkeen ja hymyili ilottomasti.
– Enpä tiedä. Milloin näitte ämpärin viimeksi, kysyin kreivittäreltä, sillä joskus on mentävä suoraan asiaan.
– Viimeisellä vierailullani täällä, juuri ennen talvea. Peseydyin saunassa nopeasti ennen lähtöä. Muistan sen tarkasti, sillä jätin sangon pohjalle tilkan vettä. Tuomaan huonoa onnea kelvottomalle aviomiehelleni niin sanoakseni, vastasi kreivitär.
– Oletteko täällä nyt ensimmäistä kertaa talven jäljiltä, minä kysyin, sillä joskus minulla leikkaa muukin kuin partaterä.
– Kyllä, olen ollut kiireinen, hän vastasi ja katsoi muualle.
– Conny boy, se vanha kelmi. Hän voi olla syyllinen moneen konnantyöhän, mutta ei tähän. Tämä on pakkasen tekemää. Jäätynyt vesi on halkaissut kauniin ämpärinne, minä sanoin ja tunsin itseni vanhaksi ja väsyneeksi, kuin tuhat keikkaa soittanut saksofonisti.
– Todellako, mikä sääli. Siinä tapauksessa haluan reliikin pois silmistäni mahdollisimman nopeasti. Tässä on palkkionne, kreivitär henkäisi.
Ruskea kirjekuori täynnä kahisevaa solahti mukavasti takkini poveen lyhyen kumipatukan seuralaiseksi.
Tein työtä käskettyä, sillä siitä raharikkaat minulle maksavat. Sotkujensa siivoamisesta. Kotimatkalla viskasin kiulun yli laidan. Vesi oli siinä kohdassa kolme, neljä metriä syvää ja sen uumenissa piili ties mitä.
Sen jälkeen suuntasin ulapalle ja ajoin hetken kohti laskevan auringon ruosteista siltaa. Horisontissa oli tummia pilviä. Pian ne antaisivat vetensä jossain, mutta eivät siellä, minne minä olin matkalla. Käänsin ruoria ja kaarsin kohti kaupunkia, jonka viemärit saisivat yhä odottaa puhdistavaa sadetta.
En päässyt takaisin. Jäin jumiin Kala-Jannen kiiltävälle baaritiskille ja vetäisin huiviini pari halpaa kentuckylaista. Ne eivät parantaneet oloani. Ne saivat minut vain muistelemaan sinkkiämpäriä, jota en nähnyt enää koskaan.
Harri V. Hietikko
Kirjoittaja on hallintotieteiden tohtori ja kirjailija