Merenkurkun silta on hanke, johon Suomella ei ole varaa, ei taloudellisesti eikä ympäristöllisesti. Haave sillasta Vaasan ja Uumajan välille on kuitenkin aika ajoin noussut pinnalle, ja sitkeästi se vaikuttaa taas nousevan poliittiseen keskusteluun.
Liikenne- ja viestintäministeri Lulu Ranne (ps.) vieraili Vaasassa 6.2. tilaisuudessa, jossa juhlistettiin Vaasan satamaväylän leventämistä. Puheessaan Ranne totesi, että suuria siltahankkeita ei tulla edistämään.
Ranne nosti Suomeen kaavailtujen siltahankkeiden kärkiongelmaksi näiden korkeat kustannukset, jotka ovat kieltämättä merkittävät. Kesäkuussa 2025 julkaistussa Orpon hallituksen tilaamassa esiselvityksessä Vaasan ja Uumajan välisen yhteyden hinnaksi arvioitiin jopa 29 miljardia euroa. Se on summa, joka vastaa kaikkien hyvinvointialueiden ja Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveyspalveluiden vuosittaisia nettokustannuksia.
Taloudellisen ongelmallisuuden lisäksi hanketta täytyy tarkastaa ympäristönäkökulmasta, joka on nähdäkseni täysin ratkaiseva. Merenkurkun alue on yksi Suomen seitsemästä Unescon maailmanperintökohteista, myös Natura 2000 -aluetta ja osa laajaa luonnonsuojelukokonaisuutta.
Ympäristövaikutusten arviointia hankkeelle ei ole vielä tehty, mutta tiedämme jo nyt, että haitat olisivat mittavat, riippumatta yhteyden toteutustavasta. Maailmanperintöalue edustaa historiallisesti merkittävää maaperää, joka tarjoaa monille lintu- ja kalalajeille pesimä- ja elinympäristön.
Lisäksi on syytä todeta, että hankkeen vaikutukset eivät rajoittuisi pelkästään luontoon. Raippaluodon ja muiden saaristokylien yhteisöt joutuisivat merkittävien maankäytön ja asumisen muutosten eteen. Tämä osa keskustelusta on toistaiseksi sivuutettu lähes kokonaan.
Ranne toteaa puheessaan myös, että Suomen läntisten yhteyksien täytyy perustua satamiin ja laivaliikenteeseen. On mielestäni aivan selvää, että yritykset Pohjanmaalla ja koko maassa tarvitsevat toimivia yhteyksiä.
Väitän kuitenkin, että rataverkon rohkealla uudistamisella sekä satamien ja laivaliikenteen kehittämisellä olisi todellista vaikutusta vientiin ja työmatkaliikenteeseen ilman, että teemme peruuttamatonta tuhoa maailmanperintöalueelle tai sitoutamme valtiontaloutta vuosikymmeniksi.