Jos Catherine Breillatin teoksia on aiemmin voitu kutsua viettiteoriaelokuviksi, sopii Viime kesänä perinteisempään ihmissuhdekategoriaan. Taustalla on silti sovinnaisuuden kyseenalaistaminen.
Breillat on koko uransa ajan tutkinut naisen seksuaalisuutta filosofisella ja analyyttisella otteella. Kansainvälisesti hänet tunnetaan nimenomaan elokuvaohjaajana ja -käsikirjoittajana, mutta Ranskassa hän on myös tunnustettu kirjailija.
Viime kesänä on ensimmäinen Breillat-uutuus Suomen valkokankailla kahteenkymmeneen vuoteen. Kuvasto ei ole hyökkäävää, mutta aihe on: keski-ikäinen juristinainen aloittaa suhteen 17-vuotiaan poikapuolensa kanssa. Salailun ja pelkojen kierteessä Breillat näkee mahdollisuuden purkaa tabuja ja haluja.
– Tämä ei ole elokuva saalistajasta eikä vanhemman naisen rakkaudesta nuoreen mieheen, vaan tilanteesta, jossa kaksi ihmistä ihastuu toisiinsa, ohjaaja summaa näkökulmansa.
Jos Viime kesänä on provosoiva, se on sitä etenkin siksi, ettei suuren ikäeron suhde ole siinä millään ilmeisellä tavalla väärin.
– Ei minua niinkään kiinnosta himo, vaan vetovoima kahden ihmisen välillä. Aluksi se on viatonta, kun he eivät tiedä mihin se johtaa, Breillat sanoo.
Hän ei ole sokea valta-asemakysymykselle, koska siihen ongelmat kiteytyvät, mutta katsoo sitä epäsovinnaisella tavalla.
– Esitän vetovoiman luonnollisena, joten elokuva on myös kriittinen normeja kohtaan.
Tunnettu teoreettisista seksidraamoista
Breillatin kansainvälinen läpimurto neljännesvuosisata sitten liittyi elokuviin Romance X ja Sisarelleni, joissa oli hyvin paljastavia seksikohtauksia. Viime kesänä on tunteellisempi elokuva, ja juuri siksi siinä on vähemmän paljasta pintaa.
Kysymykseen, mitä 75-vuotias elokuvantekijä ajattelee yleistyneestä intiimikoordinaattorien eli seksi- ja läheisyyskohtausten koreografiasta vastaavien asiantuntijoiden käytöstä, alkaa vastaus naurusta.
– Olen radikaalisti intiimikoordinaattoreita vastaan, Breillat pamauttaa.
Hän kuvailee elokuvanteon perustuvan luottamukseen ja siihen, että kaikki suunnitellaan tarkkaan etukäteen.
– Kohtaukset pitää blokata (valmistella suhteessa kameraan) täsmällisesti ja katsoa miten kehot voivat olla kuvassa. Tämä pitää tehdä ennen kuin näyttelijät tulevat mukaan. Haluan onnistua ensimmäisellä varsinaisella otolla, Breillat sanoo.
– Samalla tunteella ei kohtausta voi tehdä toista kertaa, ja se koskee myös seksikohtauksia.
Breillatin mielestä intiimikoordinaattorien käyttö olisi vastuun siirtämistä ja kaksinaismoralismia.
– Elokuvanteossa ohjaajan ja näyttelijän välinen suhde on kaikkein tärkein. Kohtauksen onnistumisessa pitää olla vapauttavaa riemua.
Breillatin näkemystä eivät kovin monet elokuvantekijät jaa.
– Koordinaattorit ovat puritanistinen yritys tappaa seksuaalisuus elokuvasta. Jos tarvitset intiimikoordinaattorin, et tarvitse elokuvaasi seksikohtausta, hän tiivistää.
Ei syyllisiä
Viime kesänä perustuu tanskalaiseen draamaan Queen of Hearts, joka valmistui viisi vuotta sitten. Breillat haluaa tehdä siihen eroa ja kertoo, että ehdotus oli alun perin tuottaja Said Ben Saidin.
– Pidin tanskalaiselokuvan asetelmasta, ohjaaja sanoo.
– Nämä kaksi elokuvaa ovat täysin erilaiset. Niitä voisi näyttää elokuvakoulussa todisteena, miten dialogi voi olla melkein samaa, mutta kohtaukset merkitykseltään aivan erilaisia.
Breillat korostaa, että hänen elokuvassaan myös poika todella rakastuu naiseen ja siksikin heidän välinsä ovat kiperämmät.
– En esitä, kuka on väärässä ja kuka on viaton. Sellainen on tekopyhyyttä ja puritanismia.
Viime kesänä ei vaadi henkilöhahmojaan tilille.
– Kyllä, nainen on syyllinen, koska hän antautuu intohimolle silloin, kun ei olisi pitänyt. Mutta samaan aikaan hän on inhimillinen, Breillat tiivistää.
– Ihmisillä on oikeus tehdä virheitä, etenkin kun he kohtaavat vastustamattoman intohimon.
Silmäniskuja barokkimestareille
Breillat sovittaa elokuviinsa hiottuja kuva-asetelmia. Viime kesänä sai vaikutteita barokkikauden taiteilijoilta.
– Mietin usein yömyöhään elokuvantekoon liittyviä kysymyksiä ja ongelmia, ja eräänä yönä sain mieleeni Caravaggion teoksen.
Elokuvan seksikohtauksiin on toisinnettu näyttelijöiden kehojen asetelmina Gian Lorenzo Berninin veistos Pyhän Teresan hurmio sekä Caravaggion maalaus Magdalan Marian hurmiosta. Breillat korostaa, etteivät nuo teokset käsittele lemmen tai rakkauden tunnetta.
– Ne ovat tulkintoja naisen hurmiosta, uskonnollisen kokemuksen ja kehollisuuden kohtaamisesta, ja se tekee niistä kiinnostavia.
Klassikkoteosten mukaileminen kuvaan oli omalla tavallaan silmää iskevää irtiottoa realismista. Ja jos ne pistävät silmään, se on tarkoituskin.
– Caravaggion asetelma on täydellinen, mutta ei luonteva. Se on asentona epämukava, vaikka näyttää hyvältä, Breillat sanoo.
– Kohtaukselle tuo asetelma on antaa paljon, ja mitä sitten, jos se on epäluonteva, koska elokuvissa on muutenkin paljon epäluonnollisuutta.