Dramaattiset tapahtumat Imatralla pysäyttivät minut poliitikkona ja sairaanhoitajana pohtimaan kaksoisrooliani yhteiskunnassa. Näen työssäni sairaanhoitajana lisääntyneenä pahoinvointina ja terveyden häiriönä poliitikkona tekemäni huonot päätökset. Professori Juha Siltala varoitti tästä viime vuonna, kun näytti siltä, että Suomi repeytyy kahtia hyvinvoivien Suomeksi, jolle suurin osa maksullisiksi muuttuvista palveluista on tarkoitettu, ja näkyvästi oireilevien sairaiden, vammaisten ja syrjäytyneiden sekä köyhien jälkijoukoksi, jolla ei ole varaa sairastaa.
Siltalan mukaan hyvinvointikuilu kärjistyy kärjistymisestään, jos yhteiskunta jakautuu kovin jyrkästi köyhiin ja rikkaisiin. Yhteiskuntarauha järkkyy ja saamme kokea yhä enemmän järkyttäviä asioita, jotka johtuvat oireilusta oman itsensä osattomuuteen sekä siitä ulkopuolisuudesta, mikä syntyy kun elämälle ei anneta mitään mahdollisuuksia toteuttaa itseään. Silloin yhteiskunta on helisemässä koetellen sietokykymme rajoja samalla kun päihteiden liikakäyttö, lapsikuolleisuus ja väkivaltarikokset lisääntyvät yhtä vinhaa vauhtia kun ihmisten ylitsevuotava pahoinvointi.
Juuri siksi voin sanoa seistessäni kaksin puolin pöytää mihin yhteiskunnalla on haluja satsata, ettei sattuma ole silloin kyseessä, kun ihmisten ongelmien vähättely tai selvä laiminlyönti johtuu siitä, että valtio haluaa vain säästää, vaikka sillä on varaa tuhlata sitä erilaisin verohelpotuksin ja yritystuin edustamalleen hyvinvointi-Suomelle.
Jokainen ihminen on laulun arvoinen, mutta jos tämä laulu ja ihminen eivät kohtaa, voi syntyä lohdutonta yksinäisyyttä, josta nurkkaan ajettu ihminen tuntee pääsevänsä ulos vasta tehtyään jotain epätoivoisen lopullista ja peruttamatonta. Tämän epätoivon torjuminen, mahdollisuuksien ja ihmisarvoisen elämän tarjoaminen ovat tärkeämpiä asioita kuin se esimerkiksi säästetäänkö kymmenen sairaanhoitajan palkassa ja ennalta ehkäisevän mielenterveyden kuluissa miljoonia.
Juuri tätä on käytännössä aiemmin tasapuolisesti kaikki ihmiset huomioonottavien turvarenkaiden poksauttelu ”säästöpakon” edessä. Professori Siltalan sanat saavat lihaa luun ympärillä joka arkipäivä lisääntyvässä pahassa olossa, joka purkautuu nyt käsittämättöminä viha- ja väkivallantekoina viattomia sivullisia kohtaan.
Hallitus ei ole vieläkään ymmärtänyt, ettei muutamien miljoonan säästäminen ole lainkaan niin tärkeä velvollisuus, mitä ovat yhteiskunnan ja ihmisen välisen tunneyhteyden säilyttäminen, sillä kukaan ei ole turvassa silloin, kun keskustelunyhteys on lopullisesti säästöjen nimissä kuopattu, niin kuin hallitus on valitettavasti nyt tehnyt pakkosäästöillään – jotain hyvin epätoivoisen lopullista ja peruttamatonta.
Tarja Tenkula