Itäafrikkalaisessa Ruandassa muistetaan tänään 30 vuotta sitten alkanutta kansanmurhaa. Noin sata päivää kestäneessä silmittömässä tappamisessa sai surmansa ainakin 800 000 ihmistä, todennäköisesti paljon enemmän.
Uhrit kuuluivat pääosin Ruandan tutsivähemmistöön, mutta joukossa oli myös maltillisia hutuja. Joukkohautoja on löytynyt tähän päivään saakka.
Täysimittainen verilöyly käynnistyi sen jälkeen kun maan hutupresidenttiä Juvenal Habyarimanaa kuljettanut lentokone oli ammuttu alas myöhään 6. huhtikuuta 1994 lähellä pääkaupunkia Kigalia. Hutut syyttivät teosta tutseja.
Hutujen äärijoukkojen väkivaltaa lietsoi radiossa ja televisiossa levitetty tutsien vastainen vihapuhe.
Muistopäivänä presidentti Paul Kagame puhuu ja laskee seppeleen Kigalissa kansanmurhan muistomerkillä, jonne arviolta 250 000 uhria on haudattu. Samalla alkaa viikon kestävä suruaika, jonka aikana radiossa ei soiteta musiikkia eikä televisiossa esitetä elokuvia. Liput ovat puolitangossa, ja esimerkiksi kaikki urheilukilpailut on peruttu.
Ruandaa rautaisella otteella johtava Kagame komensi 30 vuotta sitten Ruandan isänmaallisen rintaman (RPF) tutsijoukkoja, jotka olivat tärkeässä osassa kansanmurhan päättämisessä. Sadattuhannet tutsien kostoa pelänneet hutut pakenivat sen jälkeen muun muassa naapurimaahan Kongon demokraattiseen tasavaltaan.
"Menneisyyden arvet ovat läsnä"
Nykyisen Ruandan nuoresta väestöstä kaksi kolmasosaa on syntynyt kansanmurhan jälkeen, mutta sen muisto elää yhä. 30 vuoden takaisista tapahtumista kertominen kuuluu koulujen opetusohjelmaan.
– Menneisyyen arvet ovat yhä läsnä, mutta nyt on erilaista energiaa ja tunnetta mahdollisuuksista, sanoo 27-vuotias Roxanne Mudenge.
Ruandalaisten henkilöllisyystodistuksiin ei ole enää kansanmurhan jälkeen merkitty etnistä taustaa.
Kansanmurhan aikana se, kenet tapettiin, oli monesti sattumanvaraista. Monet tutsit ja hutut olivat solmineet seka-avioliittoja, joten kuuluminen yhteen tai toiseen ryhmään ei ollut välttämättä selkeää. Pitkään naapureina asuneet ihmiset tai jopa sukulaiset saattoivat yhtäkkiä tappaa toisiaan.
Kansanmurhan jälkipyykkiä on selvitelty muun muassa eräänlaisissa kansantuomioistuimissa, joissa syylliset ovat voineet pyytää tekojaan anteeksi uhreilta. Näin on käsitelty arviolta yli miljoona tapausta. Ruandan viranomaiset mukaan vähintään satoja veritekoihin syyllisiä on kuitenkin yhä karkuteillä naapurimaissa ja kauempanakin, esimerkiksi Ranskassa.
Kansainvälistä yhteisöä ja YK:ta arvosteltiin kansanmurhan jälkeen voimakkaasti siitä, etteivät ne tehneet enemmän tappamisen lopettamiseksi.
Ruandaa pidetään 30 vuotta kansanmurhan jälkeen monella tapaa menestystarinana, erityisesti talouden osalta. Sen sijaan maan ihmisoikeuksissa ja demokratiassa on tarkkailijoiden mukaan paljon toivomisen varaa.
Kagamen hallintoa on myös syytetty naapurimaa Kongon alueella toimivien tutsijoukkojen aseistamisesta.