Kolme viikkoa sitten 34-vuotias jalasjärveläinen Sari Seilo sai vastauksen moneen kysymykseen.
Siihen, miksi tiedon sisäistäminen koulussa on ollut välillä hankalaa. Siihen, miksi hän on hidas lukemaan. Siihen, miksi senat menevät joskus sakaisin.
Kolme viikkoa sitten Seilo sai diagnoosin keskivaikeasta lukivaikeudesta. Diagnoosi antoi nimen kahdenkymmenen vuoden ajan Seilon mielessä olleelle epäilykselle siitä, että ehkä hänellä on "jotain".
Asia ei tullut puun takaa, sillä Seilon kuudesta nuoremmasta sisaresta kahdella on lukihäiriö. Vanhempia ei ole diagnosoitu, mutta esikoisella on ollut aina epäilys myös siitä.
Seilon nuoruudessa ei ollut yhtä paljon työkaluja lukihäiriön havainnointiin kuin nykyään. Seilo kävi esimerkiksi koko 7. luokan ajan kerran viikossa erityisopetuksessa, mutta kasille siirryttyään aiheesta ei puhuttu enää sanallakaan.
Hän ei ole kuitenkaan katkera, päinvastoin. Hän on tyytyväinen, että lukihäiriö löydettiin vasta aikuisiällä.
Seilo pelkää että nuorempana häntä olisi yritetty lannistaa lukihäiriön myötä.
Nuorempana, opistojen ollessa vielä kesken, hän olisi ollut haavoittuvaisempi tiedolle oppimisvaikeudesta. Haavoittuvaisempi sanoille sen ympärillä.
– Minulla on ollut aina kova halu päästä eteenpäin. Yhtäkkiä olisinkin voinut pelätä, ettei minusta ole mihinkään.
– Koska asiasta on ollut aina pelkkä epäilys, niin valintoja on ollut helpompi tehdä, hän jatkaa.
Seilolla on taskussaan kaksoistutkinto sekä koneautomaatioinsinöörin paperit. Työkseen hän kirjoittaa käyttö- huolto- ja asennusohjeita.
Hän haluaa osoittaa esimerkillään, ettei lukihäiriö ole este millekään, ainoastaan hidaste.
– Lukihäiriöisenäkin pystyy ihan mihin vaan, jos vaan haluaa.
Seilo ei ole koskaan ottanut liian vakavasti tekemiään virheitä. Kaikessa on ollut aina huumori mukana
– Kun miehen kanssa oli tarkoitus keskustella elävästä organismista, puhuin pitkään elävästä orgasmista. Ihmettelin kauan miksi mies jälleen nauraa minulle, että mitä olen taas sanonut, Seilo naurahtaa.
PASI LAPINKANGAS