Osallistuin pohjoismaisen sotilaallista yhteistyötä pohtivan paneelin kuulijakuntaan. Pöydän takana istuivat puolustusministeriömme edustaja ja pääesikunnastamme ruotsinmaalainen komentaja ja kotimainen komentajakapteeni. Kaikki kolme edistävät leipätyönään pohjoismaista sotilaallista yhteistyötä. Paneelin vetäjänä toimi suomalainen kommodori evp. Keskustelu oli meripainotteista. Puheenvuoron käyttänyt maavoimien eversti ilmaisi tästä paheksuntansa.
Ruotsalainen komentaja käytti englantia, kunnes huomautettiin, että kuulijakunta osaa ehkä paremmin ruotsia. ”Olemme sitä ikäluokkaa!”
Keskustelu pohjoismaisesta sotilaallisesta yhteistyöstä tuntui kuin pyörää keksittäisiin uudestaan. Pohjoismaisella yhteistyöllä on pitkä, mutta maittain valitettavan itsekeskeinen historia.
Kunkin maan valtionjohto on pysytellyt välimatkan päässä sotilaiden yhteistyöajatuksista. Vankimmat kokemukset poliittisen puolen väistelyistä on Suomella. Kokemukset ovat peräisin viime sotiemme ajalta. Silloin sotilaita, aseita, ampumatarvikkeita, polttoainetta ja elintarvikkeita valui Suomeen erisuuruisina puroina. Ruotsin hallitus ei puolueettomana ollut ”tietoinen” tästä liikenteestä. Norjalla ja Tanskalla oli riittävästi omia ongelmia.
Asetelma ei helpottunut sotiemme jälkeen. Suomella oli yllään YYA-sopimuksen kahleet. Ruotsilla oli tukenaan vahva aseellinen puolueettomuus ja peiton alla piilossa sekä USA:n että Naton tuki. Norja ja Tanska olivat toisen maailmansodan realiteettien herättämänä hakeutuneet Naton suojaan.
Virallisesti ei mikään estänyt Suomea ostamasta puolustusmateriaalia Pohjoismaista, mutta poliittinen todellisuus suosi varovaisuutta! Tiedustelutietojen vaihto oli ylempien kenraalien henkilökohtaisten läntisten suhteiden varassa. YYA-ajan poliittiset kehykset olivat tähän päivään verrattuina lievästi sanoen kireähköt.
Oli ilo kuulla nuorten panelistien vahvaa luottamusta mahdollisuuksiin rakentaa toimivaa pohjoismaista sotilaallista yhteistyötä. Pohjoismaiden neuvostossa tuntuu yhteistyö takkuilevan, mutta sotilaallinen yhteistyö näyttää nyt olevan in. Maiden välinen puolustusmateriaalin kehitystyö ja kauppa ei ole uutta, mutta se on ratkaisevasti laajempaa kuin pysähtyneisyyden aikana. Puolustusministeriön kansliapäällikkö, kenraali Aimo Pajunen totesi Bonnissa 1990–luvun alkuvuosina: ”Itä-Saksasta edullisesti ostettu materiaali antaa meille 20 vuotta aikaa päätöksen tekoon – varustetaanko Suomen puolustusvoimat tulevaisuudessa lännessä vai idässä valmistetulla materiaalilla”. Hornet-hankinta oli ensimmäinen suuntaviitta, Leopardien seuratessa kolisten perässä.
Tämän jälkeen tehdyt puolustusmateriaalin hankintapäätökset ovat vähitellen siirtäneet meidät alueelle, johon me historiallisesti kuulumme.
Kysymys ei ole aina hinnasta vaan myös poliittisesta viitekehyksestä, mihin meidät sijoitetaan. Kehys alkaa olla paikallaan, mutta tästä on vielä pitkä matka sotilaalliseen liittoutumiseen tai operatiiviseen yhteistoimintaan.
On sitten kysymyksessä nyt muodissa oleva Ruotsi tai YYA-aikainen poliittinen mörkö Nato. Nuorten panelistien innolle ja uskolle on tulevaisuudessa käyttöä. Olkoon tuuli heille myötäinen!
ASKO KILPINEN