Olen valmistunut lääkäriksi 2008. Siitä lähtien olen työskennellyt pääsääntöisesti julkisessa terveydenhuollossa tehden terveyskeskuslääkärin työtä monipuolisesti. Olen tykännyt tehdä töitä pienehköissä terveyskeskuksissa, joissa olen saanut harjoittaa yleislääkärin ammattia isolla sydämellä. Olen oppinut tuntemaan vuosien saatossa hyvin sekä henkilökunnan että potilaani.
On sanonta, että kaikki ihmiselämään sisältyvä kuuluu yleislääkärille. Hyvä yleislääkäri tuntee väestönsä ja potilaidensa asuinympäristön. Hänen työnkuvaansa kuuluu myös terveyden edistäminen ja sairauksien ennaltaehkäisy.
Tutkimusten mukaan hoidon jatkuvuus on laadukkain ja kustannustehokkain toimenpide perusterveydenhuollossa. Mitä monisairaampia ihmiset ovat, sen tärkeämpää hoidon jatkuvuus on. Omalääkärimalli vähentää päivystyskäyntejä ja osastohoitojen tarvetta. Toimiva perusterveydenhuolto on terveydenhuollon kivijalka.
Nyt tätä kivijalkaa murennetaan oikein urakalla. Puhutaan hoidon saatavuudesta ja käyntien määrästä mutta ei hoidon laadusta. Puhutaan terveyspalveluiden keskittämisestä ja sitä kautta tulevista säästöistä mutta ei siitä, kuinka kaupunkien ulkopuolella asuvat, vähävaraisimmat ja sairaimmat saavat apua. Palveluita viedään kauemmaksi heistä, jotka niitä eniten tarvitsisivat.
Kun perustason lähipalveluita lakkautetaan, heikennetään palveluiden saatavuuden lisäksi terveyden edistämistyötä. Mihin on unohtunut se tosiasia, että sairauksien ennaltaehkäisy on tehokkain tapa tukea terveyttä? Entäpä se, että hyvin toimivat lähipalvelut ehkäisevät parhaiten terveydenhuollon menojen kasvua? Mihin ovat unohtuneet ihmisten inhimilliset tarpeet, jotka pysyvät vaikka tekniikka kuinka kehittyisi?
Onko se tasa-arvoista hoidonsaatavuutta, että kasvukeskusten ulkopuolella asuvien potilaiden etäisyydet hoidon saamiseksi kasvavat ja täten pahimmillaan viivyttävät hoitoon hakeutumista?
Suuri riski on, että kaikki nämä muutokset kostautuvat jatkossa ihmisten elämänlaadun huononemisena ja ennen pitkää kalliimpana erikoissairaanhoitona.
Kohta 20 vuotta terveyskeskuslääkärin töitä tehneenä ja samassa paikassa vuodesta 2010 työskennelleenä, olen yhä useammin alkanut miettiä, kykenenkö enää noudattamaan yleislääkärin ydinarvoja työssäni. Arvoja ja tavoitteita, jotka ovat tehneet tästä työstä itselleni niin rakkaan ja antoisan.
Surullisena seuraan säästökiimassa toteutettavaa lähipalveluiden alasajoa. Nyt se on iskemässä myös omalle kohdalle. Meidän hyvin toimiva, pienehkö terveysasemamme on lakkautusuhan alla. Kun kuuntelimme perusteluja lakkauttamiselle, ne näyttäytyivät varsin yksipuolisina: säästää pitää ja nopeasti. Asia selvä mutta säästetäänkö nyt oikeasti kuitenkaan pidemmän päälle yhtään mistään vaan päinvastoin? Nyt tehdyt päätökset heijastuvat vuosien päähän.
Olemme kovaa vauhtia menossa tilanteeseen, jossa eriarvoisuus kasvaa sosioekonomisesta asemasta ja asuinpaikasta riippuen. Inhimillisen kärsimyksen hinta tulee kalliiksi, eikä vähiten euroissa mitattuna. Jatkuvat muutokset ja säästöt hyvinvoinnin kustannuksella kuormittavat myös terveydenhuollon henkilökunnan jaksamista. Aikaa kuluu yhä enemmän byrokratian ja hoitotyöhön kuulumattomien asioiden hoitamiseen. Ja kun meillä on ensisijaisesti koulutus ja tahto hoitaa ihmisiä, ei koneita ja papereita.
Etäpalveluilla, liikkuvilla palveluyksiköillä ja keskittämiselläkin on sijansa mutta hyvin toimivaa, lähellä ihmistä olevaa perusterveydenhuoltoa ne eivät korvaa.
Satu Korkiavuori
yleislääketieteen erikoislääkäri
Pohjanmaan hva
Vähänkyrön lääkäreiden ja (perus)terveydenhuollon puolesta