Alkujaan suomalaisilla oli yksi julkinen media, jumalanpalvelukset. Uutiset kuultiin sieltä saarnapöntöstä päivän sanan jälkeen. Jos ei sillä viikolla kukaan kiertolainen sattunut pysähtymään kylässä, jouduttiin juorutkin kehittämään tästä suppeasta uutisvuodosta.
Sitten tuli radio ja myöhemmin kahden esityskanavan televisio. Silloin kysymys ”näikkö muuten sitä” johti polveilevaan spekulaatioon kunkin sketsin sisimmästä olemuksesta, jota seurasi sketsin viihdyttävyyden asemointi suhteessa saman ohjelman muihin sketseihin. Nykyäänhän vastaus tähän ennen hedelmälliseen kysymykseen on lyhyt ”öh, en”.
Tämä moderniakin uudempi aika on komiikalle sekä hyvä että huono. Huonoa on kanavien moninaisuus. Jokainen saa ja voi valita, minkä vitsin haluaa kuulla. Hyvää on kannettavan vitsinnäyttökoneen keksiminen. Nähtyäsi naurattavan jutun sen voi lähettää heti muille, ja muut saavat heti piippaavan äänimerkin, että nyt tässä on sitten hauska juttu, klikkaa heti.
Sketsin pituudelle tämä asettaa rajansa. Muistelen nähneeni joskus Neil Hardwickin haastattelun, jossa tämä kertoi, että uransa alussa hänen sketsinkirjoittamistapaansa pidettiin suomalaiseen makuun liian tempoilevana. Hardwick oli ensimmäinen käsikijoittaja, jonka mielestä jokaisessa kohtauksessa pitää olla koko ajan hauskaa jo ennen huipennusvitsiä.
Nyt nopea huvi on tappanut komiikan evoluutiossa hitaammat lajitoverinsa. Jutun on oltava hauska sekunneissa, tai kukaan ei jaksa seurata tarinaa loppuun.
Vitsikanavien moninaisuus tekee suuren tarinan erottamisesta vaikeaa.
Ennen kaikki tunsivat klovnin, koska jokainen tunsi sosiaaliset säännöt, joita tarinan tomppeli rikkoi. Se oli maalaisisäntä tilaamassa tankeroenglannilla savukinkkua kotoota tuodun ruisleivän päälle etelänlomalla. Se oli nokkela kylänmies, joka huiputtaa ylikauppaneuvosta tai kylähullu neuvomassa tietä koppavalle fröökynälle. Se oli nuhjuinen aikamiespoika hoilaamassa Elainea puistikkotiellä.
Paras komiikka itketti myötähäpeästä joko kylähullun puolesta tai korskean vastustajan langetessa ylemmyydentunnossaan yhä syvemmälle suohon. Hyvät puhelahjat ja röyhkeys, siinä sketsimaailman altavastaajan aseet kirjaviisasta vastaan.
Televisiohuumorin maailma on nykyään niin laimeaa. Suosituimpien viihdeohjelmien listan kärkipäässä keikkuvat erilaiset reality-sarjat. Me tykkäämme katsella tavallisia ihmisiä, jotka haluavat miljonääriksi tai laulutähdiksi. Me tykkäämme katsella tavaroita ostavia ja myyviä tavallisia miehiä ja naisia esiintymässä kesäsortseissaan.
Me tykkäämme katsella, kun puutarhurit ja puusepät remontoivat julkkisten asuinpaikkoja. Näin tavallisista puutarhureista tulee julkkiksia itsekin.
Seuraavaksi entiset puutarhurit eli nykyiset julkkikset voi nähdä esiintymässä omina itseinään keskusteluohjelmissa, joissa julkiset ihmiset vihdoin kertovat avoimesti omasta yksityiselämästään julkkisroolin takana.
Mitäs jos heittäisitte ruudut nurkkaan ja antaisitte tämän keskinkertaista ihailevan viihdetarjonnan hävitä pimeyteen? Sandaalit kinttuihin ja kylille pyörimään. Kesä lyhyt, hyttysen ininä hermoihin käypä.
HANNA PALOVUORI