Björn Wahlroos julisti keväällä 2015, että 80 prosenttia kansalaisista on idiootteja, jotka eivät ymmärrä mitään rahasta. Hän lohdutti, että onneksi 20 prosenttia ymmärtää, ja siitä hyötyvät idiootitkin.
Kirjoitin silloin pöytälaatikkoon tämän Röyhkeyden korkean veisun:
Vaikka minä puhuisin savoa, brysseliä ja stadin slangia, mutta minulta puuttuisi röyhkeys, olisin vain kilisevä kulkunen tai koliseva kolikko tuulipuvun taskussa.
Vaikka minulla olisi älyä, vaikka tuntisin kaikki hyvät veljet, vaikka minulla olisi omaisuutta niin paljon, että voisin perustaa turhasta rojustani kaatopaikan, mutta minulta puuttuisi röyhkeys, olisin pelkkä nolla.
Vaikka minä kätkisin kaikki rahani Neitsytsaarille ja antaisin naamani palaa Karibialla, mutta minulta puuttuisi röyhkeys, en sillä mitään voittaisi.
Röyhkeys ei nöyrry, röyhkeys ei alistu, ei pehmoile, ei käyttäydy huomaavaisesti. Röyhkeys tuntee oman arvonsa, se katkeroituu, vihaa ja muistelee kauan kärsimäänsä tappiota; kaiken se muistaa, kaiken se kostaa.
Röyhkeys ei iloitse pohjasakan eikä palkollisten kanssa, se remuaa vain kaltaistensa seurassa. Kaiken se vaatii, kaiken se kahmii.
Niin leviävät nämä kolme: ahneus, röyhkeys ja typeryys, mutta suurin niistä on röyhkeys.
Tuntuuko teksti tutulta? Ei kai se ole kopio? Kului vuosi, äskettäin uutisoitiin, että yli 75-vuotiailta ollaan poistamassa vammaistuet.
Jatkoin runoiluani. Varastin taas idean ja osan tekstiä, nyt eräältä Leinon Eikalta. Olkaa hyvä:
Aamu koitti. Röyhkeys nousi höyhenpatjoiltaan. Ahneus sanoi: Älä vielä nouse. Jää vielä hetkeksi luokseni.
Röyhkeys sanoi: Minun täytyy, leikkaava säiläni odottaa minua. Mutta minä palajan jälleen illalla sinun luoksesi.
Ahneus sanoi: Mutta mitä minä teen sillä aikaa? Röyhkeys sanoi: Sinä ihailet itseäsi jättipeileistä. Ja Ahneus alkoi taas tuijottaa omaa ihanaa napaansa.
Röyhkeys lähti taistelemaan pohjasakkaa vastaan. Aina, kun Röyhkeys katsahti ympärilleen, se näki tehottomia ali-ihmisiä: tuottamattomia vanhoja, vammaisia, heikkoja ja köyhiä suut ammollaan, ruokaa ja tukia anomassa.
Silloin säkenöi ja leikkasi Röyhkeyden säilä armotta ja kurjat ryömivät roskalaatikkoihinsa turvaa etsimään. Vaikeavammaiset rukoilivat armoniskua.
Niin mahtava on Röyhkeys, kun se Ahneuden kuvaa helmassaan kantaa. Niin armoton on Röyhkeys, kun se tyhjillä puheilla ja lupauksilla valtansa repii – ja miljoonia Ahneudelle lahjoittaa.
Kun ilta jälleen joutui, Röyhkeys palasi residenssiinsä, suurena ja säteilevänä. Ahneus hirnahteli himosta hänen polttavien suukkojensa alla. Jokaisesta heidän suudelmastaan taivaalle nousi korppikotkien divisioona, joka varjosti maan piirin, niinkuin huppu telotettavien päitä varjostaa.
”Kaikille ansionsa mukaan, se on itsestä kiinni,” raakkuivat haaskalinnut ja laskeutuivat repimään maahan iskettyjen sisuskaluja suihinsa.
Tähän loppui runoilu. Tuore veroparatiisipaljastus räväytti esiin karmean globaalin moraalisen rappion.
Meidän idioottien olisi korkea aika herätä näkemään mitä ympärillämme tapahtuu.
Kirjoittaja on kasvatustieteen emeritusprofessori