Ovatko kaikki vasemmistolaiset ateisteja? Näin minulta kysyttiin jossain vaalikampanjassa. Totesin, etteivät ole.
Meillä saa kukin kuulua mihin uskontokuntaan haluaa, tai olla kuulumatta. Suuri osa vasemmistolaisista taitaa kuitenkin olla evankelis-luterilaisen kirkon jäseniä, kuten yli 70 prosenttia suomalaisista on.
Lapuan hiippakunta täyttää tänä vuonna 60 vuotta. Hiippakunnasta minulla on kirkonmenojen lisäksi kokemusta, kun olin nuorempana remontoimassa erästä seurakunnalle kuuluvaa rakennusta. Työmaalla oli käymässä joku kirkonmies. Töiden lomassa vaihdoin hänen kanssaan muutaman sanan rakennuksen sähköasennuksista sekä ikkunan takaa näkyvästä komeasta maisemasta. Jälkeenpäin kuulin, että tämä mukava kirkonmies oli piispa.
Luterilainen kirkko taitaa elää murroskautta. Seurakuntaan kuuluu yhä harvempi ja jäseniä eroaa jatkuvasti. Tämä syö osaltaan kirkon painoarvoa yhteiskunnallisena keskustelijana. Se on sinällään sääli, sillä ikuiseen kilpailun ja kustannustehokkuus eetokseen syöksyneessä yhteiskunnassa moraaliselle ja sosiaaliselle vuoropuhelulle on todellista tarvetta.
Tilanne on varmasti seurakunnalle hankala. Olisi tärkeää, että ihmiset kokevat kirkon omakseen, mutta toisaalta yhteiskunnallinen kehitys on johtanut erisuuntaisten näkemysten polarisoitumiseen. Se ei ole voinut olla näkymättä kirjavia mielipiteitä sisältävän seurakunnan sisällä. Kun tähän lisätään vielä kirkosta eroamisen tekninen helppous, kuvittelisi kirkonmiesten ja -naisten olevan melkoisessa ristiaallokossa.
Olen ollut iloisesti yllättynyt, ettei kirkko ole jäänyt sivustaseuraajaksi, vaan on ottanut aktiivisen yhteiskunnallisen keskustelijan rooliin siitä huolimatta, etteivät aiheet ole olleet kovinkaan helppoja. Uudistusmielisyyttään kirkko osoitti keskustelussaan tasa-arvoisen avioliittolain käsittelyn yhteydessä, jossa se ilmaisi tukeaan kaikenlaisille perheille. Kuultiinpa muutamilta piispoilta jopa lakia kannattavia kannanottoja.
Kirkko ei ole tämän lisäksi epäröinyt osallistua maahanmuuttoon liittyvään keskusteluun, vaikka keskustelussa ilmenneet sävyt ovat olleet välillä kaikkea muuta kuin rakentavia. Heikomman puolella oleminen tuntui olevan selvä arvovalinta. Siinä kirkko pitäytyi perinteessään laittaen armon ja lähimmäisen rakkauden muiden asioiden ohitse.
Inhimillisen näkökulman nostaminen taloudellisten intressien yläpuolelle on tänä päivänä melkoinen saavutus. Sellaisella toiminnalla kirkko onkin onnistunut säilyttämään oman arvokkuutensa. Siitä voisivat poliitikot ottaa mallia.
Antti Knuuttila
Kaupunginvaltuutettu (Vas.)
Seinäjoki