Puolueen uudistaminen on hankkeena kuin hautausmaan siirtäminen – sisäpuolelta ei juuri kannata apua odottaa.
Tämä timanttinen lause löytyy Elinkeinoelämän valtuuskunnan viimeisimmästä pamfletista, jossa Matti Apunen, Taru Tujunen ja Mikael Jungner heittelevät oljenkorsia puolueiden pelastautumiseen.
Pamfletti olisi voinut kuulua tänä viikonloppuna pidettävien puoluekokousten asiakirjojen joukkoon. Se antaa pureskeltavaa sekä oikealle, vasemmalle, keskustaan ja kielivähemmistölle.
Veikkaan, että jokaisessa puolueessa mietitään enemmän tai vähemmän aktiivisesti uudistumista. Poliittisen osallistumisen suola on käymässä varsinkin monen nuoren kansalaisen suussa mauttomaksi. Ei kiinnosta, eikä innosta.
Jos mauttomuus leviää, puolueet kaatuvat hautaan nykyisen jäsenkuntansa mukana.
Pamfletin kirjoittajat pitävät suomalaisia puolueita jäyhinä suorittajina. Kampanjaprosesseja kyllä hiotaan ja linjaohjelmia kirjoitetaan, ahkerimpia jäseniä jopa palkitaan työstä ja uskollisuudesta. Mutta tuuleen huutamiseksi on mennyt uusien aktiivisten kansalaisten saaminen mukaan.
Mikä siinä voi olla niin vaikeaa? Miksi sata vuotta koeteltujen ja hyviksi havaittujen arvojen mukainen toiminta uhkaa hiipua?
Apunen, Jungner ja Tujunen väittävät, että modernin ja ketterän puolueen ratkaisevat arvot ovat oma-aloitteisuus, luovuus ja intohimo.
Ne kuulostavat äkkiseltään interreilaajan tai taideopiskelijan polkuja ohjaavilta voimilta.
Kyynikko kysyy ensimmäiseksi, mitä siitäkin tulisi, jos tänään Seinäjoki Areenassa pari kolme tuhatta keskustalaista rupeaisi oma-aloitteiseksi, luovaksi ja intohimoiseksi.
Eihän siitä muuta tulisi kuin jatkoa sekaannusten keväälle.
Aktiivinen kansalainen haluaa vaikuttaa muutenkin kuin äänestämällä vaaleissa.
Neljä vuotta on ikuisuus odotella omaa puheenvuoroa. Tärkeitä asioita, joihin haluaisi tarttua, tulee vastaan paljon tiuhempaan tahtiin.
Verkon kansalaisadressien aiheita silmäilemällä saa käsityksen, mihin suomalaiset toivovat muutosta ja mitä he pitävät tärkeänä juuri nyt. Adressin allekirjoitus netissä on korvannut äänestämisen.
Puolueet eivät ole tuuliviirejä. Ne eivät muuta suuntaansa jokaisen hyvän idean putkahdettua ilmoille. Poliittinen päätöksenteko ei tempoile adressien tahdissa.
Jähmeäksi koetut ja tiedetyt linnakkeet pitäisi jokaisen puolueen ymmärtää purkaa. Missä oma-aloitteisuutta. luovuutta ja pientä innonpoikasta ikinä näkyykin, puolueiden tulisi jalostaa siitä itselleen uutta käyttövoimaa.
Käsi sydämelle, puolueaktiivi, oletko ollut avittamassa vai kampittamassa uuden ja innokkaan kansalaisen tuloa poliittiseen toimintaan?
Muutos lähtee alhaalta, sanovat läksynsä opetelleet johtajat. Kenttää on kuunneltava.
Tämä pätee vähäisimpään paikallisosastoon ja piiriin. Konkarien pitäisi uskaltaa antaa tilaa nuorille ja uteliaille heti, jos heitä kokouksiin ilmaantuu.
Sellaista ei nimittäin enää kauan tapahdu, koska vaikuttamisen keinot alkavat olla toisaalla. Ne ovat hyvää vauhtia siirtymässä puolue-elimiltä verkostomaiseen, epämuodolliseen päätöksentekoon.
Vuorovaikutus ja yhdessä tekeminen ryyditettynä kohtuullisella intohimolla vievät eteenpäin. Myös puolueita.
MAIJU LEMETTINEN