Putoamisen anatomia voitti Cannesin Kultaisen palmun ja on nyt viiden Oscarin ehdokkaana. Ranskalaisen Justine Trietin elokuvan keskellä ovat onnettomuus, joka saattoi olla murha, sekä tapahtumia selvittävä oikeudenkäynti.
Aviomiehensä surmaamisesta epäillään kirjailijaa, jota esittää saksalainen Sandra Hüller. Mutta oikeussalidraamaksi elokuva on erikoinen, koska naispäähenkilö ei ole uhri eikä muistuta roistoakaan.
– Oikeussalidraamat ovat aina kiehtoneet ja pelottaneet minua, Triet kertoo.
– Lapsuuden painajaisissa olin syytetyn penkillä. Mutta ajattelin, että oikeudessa etsitään totuutta ja löydetään se.
Aikuisena Triet on oppinut, että oikeudessa ennemminkin luodaan erilaisia, kilpailevia versioita totuudesta.
– Oikeudessa kyllä tuomitaan, mutta perusteena on vähintään yhtä paljon moraali kuin laki.
Trietia on kiehtonut O.J. Simpsonin tapaus. Siinä käytiin oikeutta paitsi murhasta myös Yhdysvaltojen historian vääryyksistä, hän pohtii.
Suorimmin Putoamisen anatomian asetelmiin kuitenkin vaikutti opiskelutoverinsa murhasta Italiassa epäillyn yhdysvaltalaisen Amanda Knoxin tapaus.
– Valtava määrä miehiä teki hänestä spekulaatioita, mitä typerimpiä teorioita.
Knox tuomittiin kertaalleen, mutta lopulta vapautettiin.
– Koska britti kuoli, britit ja italialaiset olivat nuoren naisen kimpussa. Se oli misogynian huippu.
Totuuden harmaat sävyt
Putoamisen anatomia on täynnä epäluotettavia, siis inhimillisiä, kertojia.
Eräs Trietin inspiraation lähde oli Michelangelo Antonionin elokuva Blow Up – erään suudelman jälkeen. Siinä valokuvaaja epäilee nähneensä murhan ja etsii ottamastaan kuvasta todistetta.
– Kuvaa suurentaessa siitä saa aina vain vähemmän selvää. Totuutta ei enää hahmota, mutta voi nähdä mitä haluaa.
Putoamisen anatomiassa kuunnellaan kuolemaa edeltäneen riidan tallennettuja ääniä. Ne saavat mielikuvituksen laukkaamaan. Mitä äänet tarkoittavat?
– Tässä tarinassa tilanteesta puuttuu kuva, joten katsoja analysoi ja rakentaa käsitystään muilla avuin, Trier summaa.
Ääniä peittää kovalla soiva biisi, cover-versio 50 Centin parinkymmenen vuoden takaisesta rap-hitistä P.I.M.P.
– Olisimme halunneet kappaleeksi Dolly Partonin Jolenen, mutta emme saaneet oikeuksia. Tämä ei ollut niin kallis, Triet sanoo naurahtaen.
Musiikki on rujoa ja päällekäyvää.
– Ei klassista, ei mitään Kubrick-elokuvan tyylistä. Kuolleen ihmisen ääni kuullaan passiivisaggressiivisen kappaleen muodossa, Triet kuvailee.
Valokeila on myös painolasti
Triet on vasta kolmas nainen, joka on voittanut Kultaisen palmun. Yllättäen Ranska tarjosi Oscar-ehdokkaakseen kuitenkin toista elokuvaa, Tran Anh Hungin ohjaamaa draamaa Tie sydämeen.
Kävi niin, ettei Tie sydämeen saanut parhaan ulkomaisen elokuvan Oscar-ehdokkuutta. Putoamisen anatomia sai muita ehdokkuuksia peräti viisi, mikä on hyvin harvinaista elokuvalle, joka ei ole amerikkalainen tuotanto ja jonka pääkieli ei ole englanti.
Putoamisen anatomia on parhaan elokuvan ehdokas, Hüller ehdolla naispääosasta ja Laurent Senechal leikkauksesta. Triet on ehdolla ohjauksesta, ja parhaasta käsikirjoituksesta hän on ehdolla yhdessä puolisonsa Arthur Hararin kanssa.
Palkinto- ja ehdokkuusvyöryn keskellä Triet kertoo olevansa huolissaan.
– Huomio on paino hartioilla. Taidetta on helpompi tehdä, kun on vähän omassa suojassa. Seuraavaan elokuvaani kohdistuu nyt suuria paineita, Triet sanoo.
– Sen pitää siis olla vielä parempi. Mutta on tämä suuri ilo sekä työryhmälle että minulle. En todellakaan voi valittaa.
Rehellisyydestä rangaistaan
Putoamisen anatomia on yhtä paljon kertomus parisuhteen salaisuuksista ja dynamiikasta kuin mahdollisesta murhasta.
Sandra Hüllerin esittämä päähenkilö on kirjailijapariskunnan menestyneempi osapuoli. Hän on kaikkea muuta kuin pyhimys, mutta aviosuhteen valta-asetelmat vihjaavat molemmin puolin erikoisiin motiiveihin ja kaunoihin.
– Jos mies olisi menestyneempi, tarina olisi tavanomaisempi, Triet toteaa.
Ainakin tarinan naista rangaistaan rehellisyydestä. Eri maissa asetelmaa on tulkittu eri tavoin, mikä huvittaa Trietiä.
– Yhdysvalloissa keskustellaan siitä, saiko nainen viimeisen sanan riidassa. Amerikkalaisille tuntuu olevan selvää, että nainen on syyllinen, ohjaaja kertoo.
– Ranskassa päätellään, että hän on syytön. Ihmiset näkevät saman elokuvan, ja riippuu kulttuurista, mitä siinä kerrotaan.
Trietiltä ei kannata kysyä, onko päähenkilö murhaaja.
– Haluan eroon syyllinen tai syytön -asetelmasta. Mahdollisuuksia on monta.