Olen saanut koko kevään elää rakkaudellisissa tunnelmissa. Työnantajani julkaisi kirjan, jonne yli kolmekymmentä kirjoittajaa oli loihtinut käsityksiään rakkaudesta, sen tuntemisesta, osoittamisesta ja kokemisesta.
On ollut mukava lillua välillä varsin romanttisissa tunnelmissa, kaiken tämän vihapuheen täyttämän yhteiskunnan keskellä. Mitään mediaa ei voi nyt avata, näkemättä ihmisten ilkeyttä, oli se sitten kommentoinnissa, ilmaisussa tai reagoinnissa. Vihapuheeseen vastaamme nykyään automaattisesti vihalla.
Miten tästä oravanpyörästä sitten pääsee eroon. Ystäväni, taiteilija, Meiju Niskala ehdotti, että pitäisi keskittyä aina hetkeksi rakastamaan: rakastamaan sitä ihmistä, joka hidastaa jonossa, sitä ihmistä, joka tönäisee minua kadulla, sitä ihmistä, joka saa minut raivoihin. Pienellä hetkellä rakkautta voimme yrittää nähdä siinäkin ihmisessä ja hetkessä sen hyvän puolen, joka ehkä sillä hetkellä on vain hyvin peitetty.
Ansiokas tavoite ja erittäin vaikea saavuttaa keskellä arkea, jolloin meillä on vain kiire päästä eteenpäin, kiire päästä perille. Perillä me ehdimme sitten rakastaa ja pysähtyä rakastamaan. Tämä tavoite lähentelee sitä, mihin protestanttinen työmoraalimmekin pyrkii: eläkkeellä sitten nautitaan!
Pyörittelin tätä haastetta ja yritin pari viikkoa kovasti. Välillä kävin onnistumisen rajalla, mutta sitten olikin liian nälkä, väsy, kylmä, märkää, kuuma. Oli hirvittävän helppo keksiä tekosyitä, miksen nyt jaksa nähdä maailmaa rakkaudellisten ajatusten kautta.
Pohdin, miksi näin on. Kysehän on tottumuksesta ja itse asiassa tottumattomuudesta siihen, että näkisin myös hyvän itsessäni. Koska viimeksi olisin pysähtynyt keskellä päivää ajattelemaan rakkaudellisia ajatuksia itsestäni? Koska viimeksi olisin yleensäkään ollut itseeni tyytyväinen ja vähän jopa pihkaantunut?
Minun täytyy ottaa haasteeksi pysähtyä rakastamaan itseäni, varsinkin niissä hetkissä, jossa hidastelen, tönin itseäni tai saan itseni raivoihin. Niissä hetkissä oman hyvyyden löytäminen on todellinen rakkauden haaste.
Siksipä tämä rakkauden kesä 2016 on minärakkauden kesä. Ei itserakkauden, vaan rakkauden minuutta kohtaan. Haluan pihkaantua minuun niin, että pahimmillanikaan en hylkää itseäni. Tämän haasteen heitän myös teille lukijat: minärakastumista peliin tänä kesänä! Ja muutenkin kuin terassi-illan jälkeen kotimatkalla! Röyhistellään rintaamme joka päivä: minua, minua rakastan!
Panu Mäenpää
Setan puheenjohtaja