Yksi ukkopolitiikan kärkiajatuksia on, että jokainen nainen tarvitsee miehen, joka elättää häntä. Mieselättäjyyden taka-ajatuksiin kuuluu, että syntyvyyden oletetaan nousevan sen ansiosta huimasti, saavathan äidit keskittyä kotiaskareisiin ja lastenhoitoon.
Suomessa on vallalla tällainen patriarkaalinen perhepolitiikka, vaikka eihän sitä sellaiseksi saisi sanoa.
Asia käännetään perheiden valinnanvapaudeksi päättää kumpi vanhemmista jää hoitamaan lasta ja kumpi käy töissä. Vähäistäkin puuttumisyritystä tähän pidetään lapsivihamielisyytenä.
Äitien kotiinjäämistä 90-prosenttisesti tuottava systeemi on tuonut Suomeen ennätysalhaisen syntyvyyden – toisin kuin elättäjämallin säilyttämistä tukeneet poliitikot ehkä olettivat.
Äitien pitkät perhevapaat ovat myös heikentäneet naisten asemaa työmarkkinoilla ja suurentaneet miesten ja naisten välisiä palkkaeroja.
Sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo sanoi asian ensimmäisenä: Vanhoillinen perhepolitiikka ei kannusta lapsentekoon. (Ilkka 27.7.)
Suomessa on jämähdetty vuosikymmenien taakse, kun naiset jäävät kotiin. Toisin on muissa pohjoismaissa, joissa on edistetty perhepolitiikalla tasa-arvoa.
Tämä on 2010-luku. Se vaatii tasa-arvoa, perheen ja työelämän yhdistämistä, jopa yhteiskunnan ohjaamista perhevapaiden tasaamiseen. Muuten ne muuttuvat liian hitaasti.
Oikeansuuntainen päänavaus on perhevapaiden kustannusten tasaus. Valtionvarainministeriön budjettiesityksessä kustannuksia aiotaan tasata 2 500 euron kertakorvauksella työnantajalle. Tämä tukee naisten tasa-arvoista kohtelua ja työllistymistä, mutta ei riitä. Kuten Hiilamo sanoo, syntyvyys ja tasa-arvo kulkevat käsi kädessä.
Luultavasti on niin, että vanhoillisissa poliitikoissa perinteiset sukupuoliroolit ovat juurtuneet liian syvään, syvempään kuin kansassa. Siksi kotihoidontuki nauttii Suomessa koskemattomuutta, johon harva poliitikko uskaltaa kajota. Tuesta on tullut tabu, vaikka juuri siihen pitäisi puuttua, että muutokset lähtisivät liikkeelle. Tuen jakaminen vanhempien kesken olisi hyvä alku, myöhemmin voi miettiä kotona vietetyn ajan pituutta eli tuen kestoa.
On toinenkin, varsin vähän puhuttu syy suomalaisten vauvojen vähäisyyteen: oikean kumppanin löytäminen ajoissa. Yksinelävien määrä on kasvanut yli miljoonaan.
Joukossa on kaikenikäisiä, eivätkä kaikki halua puolisoa tai perhettä. Pariutumisongelma on silti olemassa ja se on iso. Monet eivät löydä itselleen sopivaa puolisoa tai vaikka sellaisen mielestään löytäisivätkin, jäävät vaille vastakaikua.
Pariskuntien muodostumista hidastaa sekin, että maalla on ylitarjontaa sinkkumiehistä ja kaupungissa -naisista.
Kun työelämä on niin vahvasti sukupuolittunutta, on saattanut käydä myös niin, että maalla on riittänyt perinteistä miesten työtä miehille, mutta ei työtä naisille. He lähtevät sitten muualle.
Ei tämä mikään Kiinan sukupuolijakauma ole, mutta mahdollisuus, että kaksi samanlaiset arvot omaavaa kohtaa toisensa, on selvästi pienentynyt.
Maaseudun ievojen ja nykypäivän tindereiden keinot pariutumiseen riittävät siihen asti, että sinkut löytävät toisia sinkkuja, mutta siitä eteenpäin kukin on omillaan. Poliitikkoja voi monesta syyttää, mutta ei oikein rakkauden puutteesta.
SATU TAKALA