Siis lähetäänkö me sinne mielenosoittamaan vai eikö me lähetä? Ystäväni tekstiviesti herättää aamulla.
On vuosi 1999 ja Tampereen yliopistolla järjestellään suurta marssia opintotuen leikkauksia vastaan. Tuo on ainoa kerta, kun on ollut edes lähellä, että pääsisin marssimaan jonkin asian puolesta ja mitä tein? Tekstasin takaisin, ettei voi! Pitää lukea tenttiin!
Sillä aikaa, kun minä pänttäsin, ystäväni pääsi satunnaisena osallistujana tv:n iltauutisiin kommentoimaan opintotukileikkausten karmeita vaikutuksia opiskelijan elämään.
Nuoruuden mielipiteisiin ja tekoihin suhtaudutaan usein samanlaisella häpeän sekaisella hennolla punastumisella kuin tuon ajan muotiin.
Silti sen ajan miekkarit olivat lastenleikkiä nykypäivän äärimmäisyyksiin verrattuna. Niissä aitaa kaatuu ja näyteikkunat helisevät. Osa näyttää jopa tulevan mielenosoitukseen, koska haluaa kaivaa verta nenästään ja saada tilaisuuden tapella. Mennään varta vasten aiheuttamaan riitaa.
Viimeksi tällä viikolla Pyhäjoen Hanhikivellä mielenosoittajat heittelivät poliisia kivillä päähän. Myös poliisiauto sytytettiin tuleen. Tämähän on kuin Ranskasta – tai ainakin jostain muualta kuin Suomesta, jossa ovat lähes Euroopan laiskimmat mielenosoittajat.
Jos ydinvoimanvastainen mielenosoitus olisi ollut koijärveläisessä hengessä, olisivat mielenosoittajat suomalaisittain radikaalisti kahlehtineet itsensä kettingillä puihin. Vanhanaikaista kai sekin.
Samaan aikaan toisenlaisen mielipiteenilmaisun kohdalla puhutaan löysiä vihapuheen paremmuudesta verrattuna aktivismiin: Että parempihan se on puhua vihaisesti kuin polttaa autoja?
Pitääkö tosiaan olla onnellinen siitä, että luojan kiitos, ihmiset vain uhkailevat sanallisesti väkivallalla, järjestyshäiriöillä ja tuhopoltoilla: "Ei, ei, ei se pure, haukkuu vaan?"
Aatteen palo mielenosoituksen pontimena on menneisyyttä. Yhtä vanhanaikaiselta vaikuttaa huomion kiinnittäminen väkijoukon voimin ongelmaan, että se poistuisi.
Marssit karkaavat käsistä. 21 henkilöä epäillään rikoksista Jyväskylän uusnatsistisesta mielenosoituksesta syksyllä. Osa marssijoista paineli tavarataloon sisälle ja pahoinpiteli kolmea miestä. (KSML 21.3.)
Vihapuheesta on lyhyt matka tekoihin. Kun jännite kasvaa, siitä on heilahdus tositoimiin. Sille voi olla pontimena jälkikäteen katsottuna hyvinkin vähäpätöinen asia.
Minusta tämä on vakava uhka, jonka ei saa antaa rauhassa muhia omissa liemissään ja kasvaa suureksi.
Onneksi poliisi on samaa mieltä. Se aikoo puuttua kovemmalla kädellä etenkin netin vihapuheeseen.
Vappuna taas poliisi varautuu epäsuomalaiseen rähinöintiin ja pitämään mielenosoittajat, vasemmistoradikaalit ja äärioikeiston ennen kaikkea visusti omissa karsinoissaan.
Onneksi on vielä tavallisiakin mielenosoituksia, jotka on järjestetty vilpittömin mielin vastustamaan vääryyksiä.
Oma tilaisuuteni meni ohi. Silloin ei sapettanut tarpeeksi paljon, että olisi pitänyt lähteä kaduille marssimaan. Asioita, joiden puolesta voisin marssia, löytyy kyllä. Ykkösenä olisivat kaikki tasa-arvoa edistävät marssit laajalla skaalalla piirrettynä.
En vaan usko, että nykyisessä tehtävässä pidettäisiin kovin suotavana minkään mielenosoituksen etulinjassa seisomista, ei ehkä edes takarivintaavina luimistelua.
SATU TAKALA