Virttyneen kansanviisauden mukaan aika on rahaa. Se on massia, fyffendaalia, paalua ja dinerosta.
Tällä alun perin kai Benjamin Franklinin lanseeraamalla oivalluksella tarkoitetaan sitä, että ihmisen tulee olla tarkka ajankäytöstään, sillä vaihtoon perustuvassa sivilisaatiossa aika merkitsee ensisijaisesti tilaisuutta rahan tienaamiseen.
Myös protestanttinen etiikka pohjautuu ajatukselle, jonka mukaan raha ei synny seisoskelemalla vaan tekemisen kautta, paitsi hyvinvointivaltiossa.
Siellä sitä voi saada jopa istumalla eli tekemättä mitään.
Aika on siis rahaa, mutta mitä raha on?
Se on tietenkin maksuväline, jolla voi hankkia palveluita ja tavaroita, mutta ennen kaikkea se on aikaa.
Raha on aikaa, ja aika on jokaisen elollisen ainoa merkityksellinen pääoma ja hetki hetkeltä vähenevä valuutta. Konkreettisesti raha on säilöttyä, tiivistettyä ja muotonsa muuttanutta aikaa.
Ostaessaan jotain rahankäyttäjä oikeastaan säästää itselleen sitä aikaa, jonka hän olisi muuten joutunut käyttämään opetellakseen leikkaamaan hiuksensa, paikkaamaan hampaansa tai rakentamaan talonsa.
Jos eläisimme ikuisesti, kävisi raha tarpeettomaksi.
Sillä mitä mieltä on maksaa kenellekään mistään, jos kaikki tarvittavat tiedot ja taidot ovat joka tapauksessa itse hankittavissa loppumattomien vuosituhansien mittaan.
Tekemisestähän silloin pula tulee, ei olemisesta ja ajasta.
On tulehtunut klisee taivastella yhteiskunnallisen keskustelun pyörimistä rahan ympärillä, koska todellisuudessa meidän tulisi olla enemmän huolissamme ajasta. Tuosta pääomapotista, jonka suuruus on jokaiselle mysteeri, ennen kuin eräänä tiettynä hetkenä tajuamme sen loppuneen.
Kaikkea muuta on mahdollista saada lisää, mutta ei aikaa. Tai voi sitä kalenteriaan hallitsemalla tavallaan siirtää tililtä toiselle, mutta se viimeinen summa itse viivan alla on muuttumaton.
Siksi toisen ajan tuhlaaminen on rikoksista suurin.
Surmatyön tuomittavuus ei perustu niinkään itse kuolemaan, onhan se lopulta jokaisen osa, vaan ainutkertaisen aikapääoman riistämiseen ennen aikojaan (sic).
Jos ymmärrämme, että raha ei ole vain rahaa, vaan ennen kaikkea omia henkilökohtaisia, tietoisuutemme uusiutumattomia hetkiä, herättää se monia arkipäivän elämään liittyviä kysymyksiä.
Jos pankkikortin saldo ei olekaan pelkkää rahaa, vaan omia elonpäiviäsi, muuttaako se kenties suhtautumistasi hankkimiesi palveluiden ja tavaroiden hintaan tai kassajonoissa viettämäsi elämän arvoon?
Saako se sinut harkitsemaan uudelleen maksamiasi veroja ja sitä legitimiteettiä, johon pohjautuen yhteiskunta katsoo olevansa oikeutettu ohjaamaan elämänvoimaasi kohteisiin, joita et hyväksy tai joista et ole välttämättä edes tietoinen?
Tai vaikuttaako se jotenkin mielialaasi, kun ylipitkäksi jo etukäteen päivyriin merkitty työkokous ei etene olemattoman kokoustekniikan vuoksi, osanottajat saapuvat ja lähtevät miten mielivät, ja ne paikoillaan istuvat vastailevat kannettaviinsa koliseviin sähköposteihin?
HARRI V. HIETIKKO
Kirjoittaja on virkamiesboheemi ja kirjailija