Suomen turvallisuuspolitiikkaan tuli uusi ulottuvuus, kun Nato-maa Ranska Pariisin terrori-iskujen jälkeen vetosi EU:n Lissabonin sopimuksen yhteisvastuulausekkeeseen, jonka mukaan EU-jäsenvaltioiden on autettava sitä kaikin mahdollisin käytettävissä olevin keinoin.
Ennen Ranskan avunpyyntöä sotilaallista liittoutumattomuuttaan korostanut Suomi painotti sitä, että meidän osaltamme avunantovelvoitteella ei ole vaikutusta maamme sotilaalliseen liittoutumattomuuteen eli avunantopyyntöihin vastattaisiin aina sotilaallisen liittoutumattomuutemme puitteissa.
Kuten tiedämme, tästä linjasta ollaan nyt kuitenkin luopumassa, mikä on mielestäni viisasta, kun ottaa huomioon turvallisuuspoliittisen ympäristömme viimeaikaisen kehityksen. Suomella ei ole enää varaa puolueettomuuteen ja sotilaalliseen liittoutumattomuuteen. Olemme liittoutuneet länteen, mikä on ainoa vaihtoehto, jos haluamme edes yrittää pitää kaikissa tilanteissa kiinni maa-alueittemme koskemattomuudesta. Liittoutumisen muodosta voidaan keskustella.
Aika ajoin kuulee väitettävän, että Suomen turvallisuuspoliittinen asema taattaisiin hyvillä kahdenvälisillä Venäjä-suhteilla. Tällainen ajattelu on ruusunpunaista, sillä mikäli Itämeren alueella syttyisi sota, jonka osapuolena olisi syystä tai toisesta Venäjä, olisi Suomi pelkän maantieteellisen sijaintinsa takia heti kättelyssä Venäjän kauttakulku- tai alueluovutusvaatimusten kohteena.
Ajatus, että Suomen maa-alueet eivät hyvien kahdenvälisten suhteiden takia kiinnostaisi Venäjää tilanteessa, jossa se sotisi vaikkapa Baltian maita vastaan, on harhainen. Suomi joutuu aina valitsemaan puolensa, ja sen ei pitäisi olla kovin vaikeaa, kun katsoo, millaisista erilaisista yhteiskunnista on kyse idässä ja lännessä.
Talvisodan ihmeen jälkeen Suomi valitsi sotilaallisen liittoutumisen ja kykeni säilyttämään itsenäisyytensä jatkosodassa. Uhrit eivät olleet turhia. Jos olisi yritetty pysyä puolueettomana, Suomesta olisi tullut vuosikymmeniksi neuvostodiktatuurin osa. Sodanjälkeisinä vuosikymmeninä vallinnut puolueettomuuspolitiikka oli viisasta, mutta myös pakon sanelemaa. Välttämättömyydestä tehtiin hyve. Aika kultaa muistot, etenkin, jos on oma lehmä ojassa.
Kekkosen nimiin vannoneiden poliitikkojen ei pidä antaa pönkittää itseään meidän nuoremman sukupolven suomalaisten kustannuksella. He ovat ansiokkaasti työnsä aikanaan tehneet, ja kunniaakin siitä on jaettu, mutta joillakin kunnianhimo on kyltymätöntä ja menee yhteisen edun edelle.
Historiaa käytetään väärin tuputtaen meille nuoremmille jo keskuudestamme poistuneiden suomalaisten linjauksia, jotka saattaisivat olla nykypäivänä täysin toisenlaisia kuin omana aikanaan. Monet todellisten valtiomiesten kuten Kekkosen taustajoukoissa häärineet ja hännystelleet läpeensä politisoituneet oman aikansa täysveriset poliitikot ovat yhä keskuudessamme taustavaikuttamassa. Ainoa, mikä heiltä nyt puuttuu, on Kekkonen, jota hännystellä.
Vesa-Matti Saarakkala
Kirjoittaja on kansanedustaja (ps.) Kurikasta.