OmaSp Stadionin edustan parkkipaikka on väljä, eikä ihmistunkua ole lainkaan. Puoli tuntia ennen konsertin alkamista paikallaolijat parveilevat pääosin juoma- ja ruokakojujen edustalla.
Tunnelma on rento, tuntuu kuin konserttiin saapuneet kuulijat tietäisivät minkälaista esiintymistä odottaa.
Aurinko paistaa vielä hetken kelmeästi vaakatasossa, sää on ulkoilmakonsertille täydellinen. Joku yleisöstä on sonnustautunut varmuudeksi paksulla huivilla ja sormikkain kuin kylmettymistä enteillen.
Vasta muutamaa minuuttia ennen ilmoitettua esiintymisaikaa suuri osa ihmisistä valuu lähemmäs kohti esiintymislavaa. Muutama nuorempi henkilö harppoo ripein juoksuaskelein varaamaan paikan aivan lavan tuntumasta.
Yleisö kuin enkelikuoro
Kello 23.01 yhtye aloittaa miltei kellontarkasti. Lava hehkuu punaisena ja kaiuttimista soi taustaääninä hälyttävät ambulanssin sireenit. Konsertti alkaa kappaleella Smash It Up. Tässä vaiheessa vain muutama kuuntelijoista hytkyy musiikin tahdissa, monen paikallaolijan jalka liikkuu kuitenkin biitin tahtiin, vaikkakin ujosti.
Konsertin alussa yhtye saa mittavat aplodit kappale toisensa perään, mutta yleisö ei tunnu olevan yltiöpäissään mukana. Yksittäiset kuulijat ovat kuitenkin hurmoksen vallassa laulaja Dexter Hollandin teinimäisen lauluäänen huudattamasta angstista.
Yhtyeen soolokitaristi Kevin “Noodles” Wasserman tarjoilee puolestaan rykäiseviä, evankelisia välispiikkejä.
– Finland fucking rules ‘cause it’s close to heaven, choir of angeles here in Seinäjoki!
Kappaleiden välissä Holland ja Wasserman käyvät yleisöä hauskuuttavaa dialogia. Puhutaan suomalaisesta saunasta, suomalaisesta oluesta sekä suomalaisten rakkaudesta kirosanoihin. Ajoittain välispiikit muistuttavat aavistuksen humalaista sekä humalanhakuista standup-showta.
Konsertin aikana järjestyksenvalvojat kuljettavat joitakin kuulijoita pois konserttialueelta, liiallisen humalan takia juurikin.
Kappale kappaleelta musiikin kiihtyvä poljenta imee yleisöä mukaansa. Laulajan katse vaeltaa eturivissä, mairea virne kasvoillaan.
Konsertin puolivälissä kitaristi-Wassermanilla näyttää olevan kinkkinen ongelma korvanappinsa kanssa. "Noodles" raivoaa avoimesti lavan reunalla ääniteknikolle kulisseihin. Yleisölle hän ei kuitenkaan jaa tuohtumustaan, vaan kääntääkin pian faneihin räiskyvän hymynsä.
Vakiokalustoksi muodostuneiden kappaleiden Pretty Fly (For a White Guy) ja You're Gonna Go Far Kid lisäksi konserttiin mahtuu myös Wassermanin leikkisästi esittelemät kitarataidot, hänen vinguttaessa kitarallaan muun muassa Guns N’ Rosesin Sweet Child O’ Mine-kappaletta sekä heviversion Vuorenkuninkaan luolasta.
"Thank you Seinäjoki, thank you Finland"
Koko konsertin ajan energia esiintymislavan liepeillä on huomattavasti hullaantuneempi kuin etäämmällä. Kauempana kuulijat seisovat jokseenkin säntillisissä riveissä, ja pisimmällä lavasta, stadionin parvekkeella, ihmiset nojailevat kaiteeseen ja kuuntelevat tyytyväisenä kuitenkaan reagoimatta sen suuremmin konsertin kulkuun.
Huomionarvoista kuitenkin on, miten yleisö ei juurikaan kuvaa älypuhelimillaan konserttia muutamaa suurta hittiä lukuun ottamatta. Kuulijat tuntuvat olevan vilpittömästi viihtymässä musiikkiesityksestä ja seuraamassa sitä sellaisenaan.
Lopuksi jo kertaalleen lavalta poistumisen jälkeen yhtye kiittää vielä vuolaasti seinäjokista yleisöään lopetusnumeroa enteillen.
– Thank you Seinäjoki, thank you Finland!
Yhtye soittaa viimeisenä kappaleenaan Self Esteemin. Joku yleisössä kirkuu viimeisestä vedosta aivan haltioissaan.
– Mä en kestä, mä niin hajoon!