Törmäsin Minna Canthin nimeen ensi kertaa pari vuotta sitten, arkkitehtuuriretkellä. Olin Jyväskylässä sen suomalaisen jäljillä, josta olin kuullut kotimaassani Ranskassa aina eniten, eli Alvar Aallon. Hänen suunnittelemansa yliopiston vieressä näin pittoreskin kadun ja kyltin, jossa luki: Minna Canthin katu.
Nimi oli pakko googlata. Järkytyin, kun kävi ilmi, että Canth ei ollut mitään vähempää kuin "suomalaisen feminismin äiti". Oli hänen vaikutustaan, että Suomen naiset saivat äänioikeuden 1906, ensimmäisinä Euroopassa.
Täytyy tunnustaa, etten ollut aina täysin tarkkaavainen Suomen historian ja kulttuurin luennoillani Sorbonnen yliopistossa. Mutta jos muistan Gustaf Mauritz Armfeltin voitot sotakentillä, miten olen voinut unohtaa näin tärkeän naisen?
Tuskallisen tietämättömyyteni aiheuttama huono omatunto keveni hieman viime kesänä, kun Minna Canthin tulevan 175-vuotisjuhlan takia aloin perehtyä häneen. Kun kyselin Canthista suomalaisilta, humanistisilta aloilta valmistuneilta ikätovereiltani, kaikki vastailivat samaan tapaan: he olivat kuulleet Canthista, ehkä lukeneetkin koulussa jotain hänen kirjoittamaansa, mutta kukaan ei tiennyt, kuka Minna Canth oikeastaan oli.
Henkilöiden ja kertojan äänet sekoittuvat
Kirjallisuudentutkijana olen oppinut, että vankin perusta mielipiteille kirjailijasta on hänen tuotantonsa. Menin kirjastoon, lainasin pinon Minna Canthin kirjoja ja vietin kesäni maalla lukemalla näytelmiä ja novelleja…
Mikä elämys!
Canthin realistiset tekstit kuvaavat 1800-luvun lopun elämää historiallisen tarkasti, mutta silti lukukokemus tuntuu ajattomalta.
Koin myös déja-vu-tunteen, ja parin novellin jälkeen keksin, mistä se johtui: Canth käyttää Gustave Flaubertilta tuttua vapaata epäsuoraa esitystä eli kerrontaa, jossa henkilöiden ja kertojan äänet sekoittuvat niin, ettei lukija aina tiedä, kuka sanoo mitäkin. Näin syntyy kaksoisperspektiivi, joka vie lähelle sekä naiiveja naispäähenkilöitä että terävää, kriittistä ja silti yllättävän rakastavaa kertojaa.
Tulin ajatelleeksi myös Friedrich Nietzschen ideaa yli-ihmisyydestä ja sitä, miten se vaikutti samaan aikaan sekä Henrik Ibsenin Nukkekodin että August Strindbergin Neiti Julien menestykseen. Canthillakin ajatus näkyy, mutta liki äidillisenä ja suojelevana – ja ehkä siitä syystä kriitikot pitivät häntä naiivina.
Kun Canth kuvaa epätasa-arvoa, hän pikemminkin ehdottelee kuin ennustaa, valaisee enemmän kuin moralisoi. Kritiikki, jota hän kohdistaa henkilöihinsä, voisi olla liki humoristista ilman kuvattujen tilanteiden traagista realismia ja tarinoiden dramaattisia loppuja. Kylmä suihku seuraa aina, kun maaseutuidyllit, hyvät aikeet ja leppeä hyväuskoisuus törmäävät todellisuuteen ja oivallukseen yhteiskunnan kahleista.
Teokset onnistuvat siinäkin, että niiden äärellä joutuu kyseenalaistamaan itsensä lukijana.
Tunteet estävät vapautumasta
Feminismi ymmärretään nykyään yleensä rakenteelliseksi ja poliittiseksi: puhumme väkivaltakulttuurista, palkkaeroista ja muista epäkohdista, joita voi tutkia ja mitata.
Canthkin toki käsittelee karkeita epätasa-arvon ongelmia, mutta vielä enemmän tarinat keskittyvät tunteiden latautuneisuuteen ja kaksinaismoraaliin, joita on vaikeampi määritellä: miten raskasta on olla hyvä äiti, omistautunut sisar, kärsivällinen tytär, rakastettava vaimo.
Vaikka Canthin typerät ja aivopestyt hahmot ärsyttävät nykylukijaa, hänen tarjoamansa psykologinen analyysi on loistavaa. Kyse on syyllisyyden mekanismeista, epäilystä ja epävarmuudesta, rakkauden puutteista... Tunteista, jotka 175 vuotta myöhemminkin yhä estävät meitä vapautumasta naiseuden ennalta annetuista määritelmistä.
Canthin kaunokirjallinen ääni on hienotunteinen silloinkin, kun hän käy rinnan sen kanssa latautunutta ja perin tarpeellista yhteiskunnallista debattia. Minulle se antaa mahdollisuuden pohtia hänen teemojaan intiimisti, itseäni tutkiskellen.
Toivottavasti monet muutkin tarttuvat hänen teoksiinsa ensi vuonna ja syventyvät niihin. Ehkä Minna Canthista keskustellaan vielä Ranskassakin ainakin yhtä innokkaasti Alvar Aallosta.
Kirjoittaja on kirjallisuuden tohtoriopiskelija Helsingin yliopistossa. Tekstin on ruotsista suomentanut Suvi Ahola. Viikon kuluttua Minna Canthin innoittamana kirjoittaa psykiatri Hannu Lauerma.
Maïmouna Jagne-Soreau
