Nyt on menty jo yli äyräiden negatiivisuuden virittämisessä. On aika ruveta näkemään juustossa muutakin kuin reikiä. Kyllä meillä monta asiaa on hyvällä tolalla. Liiallinen kriisiyttäminen johtaa henkiseen lamaannukseen. Odotetaan uutta Nokiaa, joka pelastaa hukkuvan kansan, eikä itse tarvitse tehdä mitään. Tällaisesta on aika ajoin ollut merkkejä. Passivointia tässä nyt kaikkein vähiten kaivataan.
Ilta illan perään suomalaiset kokoontuvat negatiivisuuden päänäyttämön ääreen kuulemaan ammattisynkistelijöitä. Kun bkt pitkästä aikaa näyttää puolen prosentin kasvua, pankin ekonomisti tokaiseee, ettei mitään syytä iloon. Entä jos luku olisi miinus puoli prosenttia? Sen verran kannattaisi opiskella psykologian alkeita, että pienikin orastava valopilkku on jo merkittävä toivon tuoja. Kun ihmiset lietsotaan alavireeseen, he lakkaavat ostamasta ja ennuste toteuttaa itseään. Kenen etu se on? Ei ainakaan Suomen.
Ryanairin lennot olivat puoli vuotta katkolla Tampereelta. Ei siksi, että täysillä koneilla lentäminen olisi kannattamatonta, vaan sen vuoksi, että Euroopan lyhyillä väleillä yhtiö pystyy kauhomaan enemmän rahaa päivässä.
Kun tieto katkosta tuli, lehtijutuissa maalattiin lentämisen ikuista loppumista Tampereelta. Mutta Ryanair aloittikin taas huhtikuussa lennot. Luulisi sen herättäneen iloa ja toivoa paremmasta. Mitä vielä, taas samaa synkistelyä.
Voi, kuinka vähän yhteyksiä. Chartereita tulikin vähemmän Kroatiaan kuin alun perin ajateltiin. Voi ja voi. Ei tästä mitään tule. On helppoa katsoa sivusta ja heitellä kaiken kaltaista sapelia niiden niskaan, jotka sentään yrittävät tehdä jotakin Suomen nostamiseksi.
Ihminen on paljon enemmän psykologinen olento kuin rationaalinen. Millainen fiilis korvien välissä on, vaikuttaa paljon sanoihin ja tekoihin. Me ihmisethän tämän yhteisön muodostamme. Positiivinen kierre on aivan yhtä mahdollinen kuin negatiivinenkin.
Onko joidenkin etu, että pidetään kansa alavireessä? Romaniassa väki oli aikanaan nälissään ja pimeässä ja oli siksi harmiton vallanpitäjille. Täällä onneksi on ruokaa ja sähköä.
Tyhjään perustuva yltiöoptimismi ei ole se, mitä tässä nyt yritän serveerata. Kyllä ymmärrän niin sanotut realiteetit. Mutta realiteetti on sekin, että jokainen ihminen kaipaa myös tulevaisuuden ja toivon näköaloja. Niitä on aina ollut, varsinkin erityisen vaikeina aikoina.
Ehkä kyse on yhteisen mission puuttumisesta. Sodan aikana oli missio säilyä itsenäisenä, sotien jälkeen jälleenrakentaa Suomi. Nyt missio on vähän atomeina, yhtä ja toista kunkin mieltymyksen mukaan.
Mutta kyllä suomalaisilla on edellytyksiä vaikka mihin. Väestö on sittenkin melko vaurasta, koulutettua ja kansainvälistäkin. On varaa pitää huolta myös niistä, joilla on vaikeaa.
Sehän on eniten kiinni asenteesta, joka laittaa keräämään kaiken vain itselleen tai sitten katsoo vähän ympärilleenkin. Kyllä tästä vielä noustaan.
Jos ei muu auta, historian kirjat esiin ja yhden illan uutiset väliin. Silloin tajuaa, miten äärettömän vaikeissa oloissa suomalaiset ovat jaksaneet puskea tätä maata uuteen kuosiin ja pitää huolta toisistaan. Emme me nyt sen nahjusmaisempi sukupolvi saa olla.
JORMA MÄNTYNEN