Ruotsalaiset ovat aina olleet meitä edellä popmusiikin jalossa taidossa. Vaikka tällä kertaa unohdetaan Abba, Europe, Roxette, Carola ja Kent, niin länsinaapurin touhuissa riittää ihmeteltävää.
Yhdysvaltain listaykköseksi esimerkiksi nousi Björn Skifs & Blue Swede jo vuonna 1974 eli ennen Abbaa. Ruotsalaisversio amerikkalaislaulaja B.J. Thomasin vuoden 1968 listahitistä Hooked on a Feeling meni jenkkiyleisöön kuin häkä.
Pientä lohtua suomalaiseen alemmuuskompleksiin toi se, että härmäläinen rockjyrä Hurriganes nautti vuodesta 1977 lähtien jonkin aikaa hillitöntä suosiota Ruotsissa ja pisti Folkparkenien yleisöennätyksiä uusiksi.
Tältä ajalta mieleen iskostui pitkään huolella vaalimani ajatus, että ruotsalaiset tekevät kyllä näppärää popmusaa, mutta todellisessa rokkaamisessa on avuksi karu suomalainen luonne.
Tuokin mielikuva mureni viimeistään silloin, kun rupesin kuuntelemaan Hellacoptersia. Svenskit osaavat tosiaankin myös taidon rankempaan ilmaisuun.
Kaiken lisäksi emme voi oikein pitää edes mollisävyistä melankoliaa omana erityisosaamisenamme. Loistava Weeping Willows pystyy tavoittamaan kuulijoissaan samoja sielun maisemia kuin Topi & Agents tai Olavi Virta parhaimmillaan.
Onneksi taidokas solisti Magnus Carlson yhtyetovereineen sentään pitää edellä mainittuja suomalaisikoneita esikuvinaan. Olipa yhtyeen ohjelmistossa menneen syksyn Suomen kiertueella jopa Agents-henkinen näkemys kappaleesta Surujen kitara hellyttävästi suomeksi laulettuna.
Vanhan liiton jytämusiikin ystävät ovat viime aikoina höristäneet korviaan, kun kuuloetäisyydelle on osunut orkesteri nimeltä Blues Pills. Tämä bändi on sentään ruotsalainen vain osittain, sillä esimerkiksi taidokas kitaristi Dorian Sorriaux on ranskalainen.
Keulakuva Elin Larsson on kuitenkin Ruotsista ja hänen vahvat tulkintansa muodostavat keskeisen elementin Blues Pillsin maukkaalla tavalla vanhakantaisessa hardrockissa, jossa kuullaan sopivasti bluesaineksia ryyditettynä hyppysellisellä psykedeliaa.
Kun Larsson loppuvuodesta otti liikkuvalla show'llaan haltuun Seinäjoen Rytmikorjaamon lavan, niin pakostakin tuli mieleen, että tältä olisi voinut aikanaan näyttää Eini, jos olisi Baccaran sijasta seurannutkin Janis Joplinin viitoittamaa musiikillista linjaa.
Ruotsalaisia saamme mutkan kautta kiittää myös kaikkien aikojen ensimmäisestä suomalaisesta blueskiekosta.
Eero Raittinen pääsi nimittäin vuonna 1970 julkaisemaan ajan oloon harvinaislaatuisen kokopitkän Eeron Elpee, joka sisälsi pelkkää bluesia. Levypomo Mosse Vikstedt heltyi Raittisen toiveeseen, koska tämä oli pari vuotta aiemmin nostanut versionsa ruotsalaiskappaleesta Mälärö kyrka listojen kärkeen nimellä Vanha holvikirkko.
Jos haluaa päästä ruotsalaisen poposaamisen ytimeen, niin kannattaa kaivaa netin syövereistä esille melko tuntemattomaksi jääneen Blond-yhtyeen vuonna 1969 levyttämä The Lilac Years.
Se perustuu ruotsalaisten amerikansiirtolaisten keskuudessa 1800-luvun puolivälistä saakka suosittuun viisuun Vi sålde våra hemman. Nyt vain kaihoisan melodian pohjalta on muokattu upeasti sovitettu popteos.
ANTTI VAINIO